Puheenjohtajalta 30.11.2011

Promenadeja ja pieniä aarteita

Kirjassaan "Kulttuurikävelyllä Helsingissä - Taidetta, arkkitehtuuria, historiaa" Pauli Jokinen ja Marja Väänänen esittelevät Helsingin keskustasta löytyviä taideteoksia, sisätiloja ja katumaiseman muotoiltuja osasia. Jokisen lähtökohtana on ollut poimia näkyviin kaikkien ulottuvilla olevia kohteita, jotka helposti jäävät huomaamatta, jos ei tiedä, mistä niitä etsiä. Väänäsen valokuvat ohjaavat kulttuurikävelijöitä katsomaan kaupunkimaisemaansa.

Jokisen ja Väänäsen teosta voi pitää kaupunkikirjana. Matkaoppaat ja kaupunkikirjat kertovat lukijoiden kiinnostuksesta oppia tuntemaan kaupunkeja ja urbaania elämää. Kun matkaoppaat on suunnattu turisteille, ensikertalaisille tai lyhytaikaisille vierailijoille, kaupunkikirjat on tarkoitettu uusille ja vanhemmillekin kaupunkilaisille, jotka haluavat tietää enemmän ja syventää suhdettaan omaan ympäristöönsä.

"Kulttuurikävelyllä Helsingissä" avaa uusia ikkunoita helsinkiläisen kaupunkimaiseman näkemiseen. Kirjan avulla voi löytää pieniä kaupunkiaarteita: julkisten tilojen taideteoksia ja arkkitehtuuria. Neljälle kävelyreitille valitut kohteet ulottuvat seinämaalauksista ja julkisivujen koristeista raitiovaunuihin ja perinteisinä säilytettyihin kahvilainteriööreihin. Vaikka kaikkein tunnetuimmat veistokset on jätetty kirjan ulkopuolelle – Mannerheimin ratsastajapatsas ja Kolme seppää tiedetään muutenkin – kunkin reitin varrelle osuu kohteita eri aikakausilta. Kirjassa ehdotetaan "Muista myös nämä!"-osastoissa myös kävelyreittien ulkopuolelle jääviä paikkoja uusien retkien päämääriksi. Kohdevalikoimassa painottuvat yllättävän paljon jugend ja sitä vanhemmat ajanjaksot, kun taas jaksoa 1970–2000 reittikohteista edustavat vain Kaupungintalon aulan taideteokset sekä metrojunat ja raitiovaunut. Tätä uudempia kohteita on jo enemmän.

Pauli Jokinen on suunnitellut promenadit ansiokkaasti: vaikka vanhat helsinkiläiset tuntevat lukuisia kirjan kohteista, kokonaisuudesta muodostuu kiinnostava ja tuore näkymä pääkaupunkiin. Monista kohteita esittelevistä teksteistä etsii kuitenkin turhaan kirjoittajan persoonallista näkökulmaa kuluneiden selitysten takaa. Kaupunkihistorian tutkijan kannalta harmillista on ollut jättää mainitsematta oleellisia muutoksia kohteiden käytössä; Postitalon pääsalissa oli pitkään valtakunnan pääposti ja Lasipalatsi oli viime vuosiin saakka osa maan vilkkainta linja-autoasemaa. Ajan kuvana tarkempaa dokumentaatiota edustaa Rosa Liksomin seinämaalausten esittely.

Kuvituksella on kirjassa tärkeä rooli. Marja Väänänen on ottanut kuvat tätä kirjaa varten ja tallentanut samalla omaa aikaamme. Teleobjektiivin avulla kuviin on saatu korkealla rakennuksen julkisivuissa olevia yksityiskohtia, joiden etsimisessä voi kehittää kaupunkikuvallista tarkkailukykyään. Monet kirjan kuvakulmista tuntuvat kuitenkin tavanomaisilta ja lähes kaikki sisätilat esitetään esinemäisesti, ilman ihmisiä. Kiintoisimmat interiöörikuvat ovat niitä, joissa urbaani elämä on läsnä kuten Kosmoksessa ja Ekbergillä. Pidin paljon myös takakannen näkymästä Lasipalatsin ravintolaan. Kirjan avausaukeamaksi valittu Rut Brykin seinäreliefi, sitä katsovat ihmiset ja niiden yhdistelmänä syntyvä käsitys teoksen mittasuhteista on hienosti mietitty ja houkuttelee kulttuurikävelylle paikan päälle.

Kaupunkikirja on myös esine. "Kulttuurikävelyllä Helsingissä"-kirja on sopivan kokoinen matkalla luettavaksi, mutta toimii myös pienenä kuvakirjana. Kirjan etukansi ja taitto vaikuttavat vanhanaikaisemmilta kuin mitä kohdevalikoima onkaan. Kirja tarjoaa monipuolisen kokoelman pieniä aarteita historiasta ja taiteesta eräänlaisina alkupaloina – siis oiva tervetuliaiskirja esimerkiksi uudelle helsinkiläiselle.

Minerva-kustantamo on jo vuosia julkaissut erilaisia kaupunkikirjoja kuten Jussi Jäppisen Jyväskylä-teoksia ja Pauli Jokisen edellisen "Sunnuntaikävelyllä Helsingissä". Kaupunkikirjoilla on erityinen tehtävä johdattaa kaupunkilaiset kiinnostumaan omasta ympäristöstään ja näkemään sen arvoja. Kansalaisyhteiskunnassa kaupunkilaiset voivat vaikuttaa muutosprosesseihin, kun he tuntevat oman kaupunkinsa monenlaisia aikakerrostumia. Tätä vahvistaa myös kirja "Kulttuurikävelyllä Helsingissä".

30.11.2011

Anja Kervanto Nevanlinna

Puheenjohtajalta 4.9.2011

Lähikuvia ja perspektiivejä Eurooppaan

Kevätkesän Pariisista löytyi kiinnostava näyttely, Dans l'intimité des frères Caillebotte, peintre et photographe (Caillebotte-veljesten yksityiselämä), joka toi Caillebotte-veljesten kuvat ensi kertaa yhdessä yleisön ulottuville. Gustave Caillebotte (1848 – 1894) maalasi ja Martial Caillebotte (1853 – 1919) valokuvasi 1800-luvun lopun nopeasti muuttuvaa Pariisin kaupunkikuvaa. Gustave C. oli koulutukseltaan juristi, osallistui Ranskan-Saksan sotaan 1870-luvun alussa, mutta omistautui sen jälkeen maalaamiselle ja käytti varojaan tukeakseen köyhempiä taiteilijoita. Martial C. oli pianisti ja säveltäjä, mutta hänen intohimonsa oli valokuvaus.

Kummallekin Pariisi merkitsi urbaania elämäntapaa, teknistä edistystä ja kansalaisten vapautta: modernia pääkaupunkia. Napoléon III:n ja Pariisin prefektin paroni Haussmannin toimenpiteet 1850-luvulta 1870-luvulle toivat kaupunkilaisille leveitä puiden reunustamia pääkatuja, rautatieasemia yhdistävän kehäradan, suuret kaupunkipuistot sekä hygieniaa parantavan vesi- ja viemäröintiverkoston. Bulevardeja pitkin ja niiden varrelle rakennettujen porvarishuoneistojen parvekkeilta avautui uudenlaisia näköaloja katumaisemaan ja sen elämään. Niitä Caillebotten veljeksetkin kuvasivat. Boulevard Haussmannin liikennesaareke, Oopperatalon risteyksen liikennettä tai hiirenkorvilla oleva puistokadun puu, kaikki yläviistosta, sateenvarjot ja kiiltävät katukivet Rue de Paris'n kaupunkikuvassa tai uuden aikakauden modernit liikennemuodot ja rautatiesillat valtavine mittasuhteineen – kuviin piirtyi Pariisi, jonka osia voi löytää kaupunkimaisemasta vieläkin, pitkälle toista vuosisataa myöhemmin.

Gustave Caillebotten teokset vertautuvat sekä aihepiireiltään että laadultaan aikalaisten töihin, sellaisiin kuin Édouard Manet'n Parveke (1869), Edgar Degas'n Concorde-aukio (1875), Pierre-Auguste Renoir'in Moulin de la Galetten tanssiaiset (1876) ja Claude Monet'n Eurooppa-silta, Saint-Lazaren asema (1877). Caillebottea ei kuitenkaan pitkään aikaan luettu kuuluvaksi ranskalaisen maalaustaiteen keskeiseen historiaan, koska hänen ei vaurautensa vuoksi tarvinnut myydä teoksiaan. Suuri yleisö pääsi näkemään niitä vasta 1950-luvulla kun omaiset alkoivat tarjota niitä yksityiskokoelmistaan, ostajina erityisesti yhdysvaltalaiset museot. Martial Caillebotten kaupunkivalokuvia, joita voisi verrata esimerkiksi Pariisin kaupungin historiatoimikunnan Charles Marvilleltä tilaamiin, modernisaatiota tallentaneisiin valokuviin 1860- ja 1870-luvuilla tai Édouard Atgetin vuosisadanvaihteen valokuviin, ei ole laajalti tunnettu aikaisemmin.

Näyttelyn hienot rinnastukset, joihin sisältyi myös kuvia Caillebotten kotielämästä, heidän maaseutuhuvilastaan, puutarhasta ja veneilystä, kertoivat monipuolisesti siitä, millaisena Haussmannin Pariisin porvaristo kuvasi omaa maailmaansa. Kokonaisuus oli antoisa ja omaperäinen. Maalausten ja valokuvien pareista syntyi kolmas ulottuvuus, jossa maalausten värit, lämmin tunnelma ja läheisyys, jopa intiimi yksityisyys, limittyivät valokuvien optisesti tarkkaan mutta etäännytetympään konkretiaan. Kuvaparien dialogi kertoi 1800-luvun jälkipuolen Pariisista enemmän kuin kumpikaan yksin. Bulevardeja pitkin avautui perspektiivejä kauemmaksi, tulevaisuuteen.

Nyt näyttely on suljettu, mutta siihen voi vielä tutustua kuvina:
http://www.culturespaces-minisite.com/caillebotte/

Linkistä avautuvan sivun vasemmasta alakulmasta (Le parcours) pääsee näyttelyn eri teemoihin sekä kymmeniin maalauksiin ja valokuviin. Uusia kuvasarjoja avautuu yksittäisten kuvien sivuilta. Englanninkielinen esittely löytyy täältä:
http://www.musee-jacquemart-andre.com/en/jacquemart/177-events/?displayType=DetailALaUne&eventId=606

Jacquemart-André-museon miljöö soveltui erityisen hyvin Caillebotte'ien kuvien esittelyyn. Vuonna 1875 valmistuneen hienostuneen ja kauniisti säilytetyn kaupunkitalon rakennutti Ranskan vaikutusvaltaisimpiin perheisiin kuulunut, Saksan-Ranskan sotaan osallistunut, sotilasuransa ja kansanedustajan tehtävänsä päättänyt pankkiiri ja taiteen keräilijä Édouard André, joka myöhemmin avioitui taidemaalari Nélie Jacquemart'n kanssa. Kaupunkitalon sijainti boulevard Haussmannin varrella korosti taloudellisen vallan ja vauraiden perheiden elämäntapojen merkitystä suurkaupungin modernisoinnissa 1800-luvun lopulla.

Pariisia reunustavissa pikkukaupungeissa on myös kiinnostavia museoita. Suomalainen askelkivi on Alvar Aallon suunnitelman pohjalta rakennettu yksityishuvila Maison Louis Carré Pariisin länsipuolella Rambouillet'n lähellä. Louis Carré (1897–1977) oli galleristi ja taidekauppias, jonka toiminta kietoutui modernin taiteen historiaan hieman samalla tavalla kuin Édouard Andrén omana aikanaan. Sekä André että Carré keräsivät ja esittelivät taidetta. Korttelin päässä Jacquemart-André-museosta sijaitsi Louis Carrén toimisto, jonne hän matkusti autollaan päivittäin huvilaltaan. Huvilan arkkitehtoninen kokonaisuus on vuonna 1996 määritetty historialliseksi monumentiksi, suojelukohteeksi. Suomen Kulttuurirahasto osti kiinteistön 2006; se on nyt avoinna yleisölle museona.

Yksityistalo Maison Louis Carré kaikkine detaljeineen on puhdaslinjaista Aallon arkkitehtuuria, samanlainen kuin kuvissa vastavalmistuneena vuonna 1959. Taloa kehystävältä suurelta tontilta avautui aikanaan lavea laaksomaisema. Nyt valtavat puut katkaisivat näkymän; oli vain talo, ruohopeitteinen geometrisesti pengerretty maasto ja puusto tontin reunoilla, kuin toisinto pienoismallista mittakaavassa 1:1. Vaikutelma vahvistui sisätiloissa, joissa oli esillä joitakin rakennusta varten erityisesti suunniteltuja kalusteita ja valaisimia, osin prototyyppejä, sekä muuta alkuperäistä irtaimistoa. Työhuoneen kirjojen kerrottiin olevan Louis Carrén jäljiltä ennallaan, muutamia valokuvia oli esillä ja makuuhuoneiden vaatekaapeista löytyi Carré-puolisoiden aitoja vaatekertoja, mutta kodilta talo ei enää vaikuttanut.

Olen käynyt talossa aikaisemmin, 26 vuotta sitten, kun Louis Carrén leski vielä asui siellä. Muistikuvissani suuret maalaukset, ehkä Fernand Léger'n ja Pablo Picasson, hallitsivat keskeistä hallitilaa ja siitä laajenevaa olohuonetta. Aalto loi arkkitehtonisin keinoin tiloja taideteoksille ja niistä nauttimiselle. Kun teokset nyt puuttuivat, puuttui samalla keskeinen konteksti, josta rakennuksen arkkitehtuuria tulisi arvioida. Vaatimattomilla voimavaroilla toimivassa museossa ei tietenkään voi esitellä aitoja picassoja, mutta hyvät värikopiot riittäisivät suunnitellun ja alkuperäistä lähenevän tunnelman tavoittamiseksi. Kertooko Maison Louis Carrén nykytila siitä, millaisena rakennuksen säilyttämisestä huolta kantaneet suomalaiset arkkitehdit ja arkkitehtuuria harrastavat vallankäyttäjät haluavat arkkitehtuuria esitellä? Nyt museo on dokumentti vain maailmankuulun arkkitehdin intentioiden toteutumisesta, ei siitä elämästä, jota varten arkkitehti talon suunnitteli ja joka viime kädessä mittaa arkkitehtuurin arvoja ja merkityksiä.

Vastapäätä, saman kylätien varrella on Aalto-kohdetta paljon kuuluisampi rakennus, Jean Monnet'n koti, alkujaan maatilaan kuulunut olkikattoinen maalaistalo puutarhan keskellä. Kahden talon läheisyys ei ole sattuma: asuessaan Luxembourgissa Monnet oli vuokrannut talonsa pariksi vuodeksi Carrélle ja ehdottanut hänelle lähipeltojen ostamista oman talon paikaksi. Jean Monnet (1888–1979) oli jo Pariisin rauhankokouksessa 1919 ollut Ranskan kauppa- ja teollisuusministerin avustaja ja sen jälkeen perustetun, YK:n edeltäjän Kansainliiton varapääsihteeri. Hän oli 1950 pääarkkitehti myös ns. Schuman-suunnitelmassa, josta syntyi Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, Ranskan ja Saksan keskinäisen epäluulon torjunut Euroopan rauhanomaisen kehityksen turvannut liitto, EU:n edeltäjä. Monnet asui tässä kodissaan vuodesta 1945 kuolemaansa saakka ja siellä hän yhteistyökumppaneineen loi Euroopan unionin perustan.

Monnet'n talo muodosti hienon kokonaisuuden, jolla oli samanaikaisesti erityisen julkinen ulottuvuus osana yhteistä eurooppalaista historiaamme ja yksityinen ulottuvuus modernin Euroopan vaikuttajan kotina. Monnet'n elämäntyö ja hänen perhe-elämänsä olivat tiloissa läsnä sivupöydillä, kirjahyllyissä ja seinillä valokuvissa tyttäristä ja maailmankuuluista poliitikoista, kehystettyinä kirjeinä, jotka liittyivät Euroopan yhteisön perustajien kanssakäymiseen, ja kopioina virallisista yhteistyösopimusasiakirjoista. Vanhan talon alakerran oleskelutilat avautuivat useampien suurten ranskalaisten lasioviparien kautta puutarhaan. Tunnelma talossa oli kodikas ja intiimi. Vaikka arkkitehtuuri ei ole nimekkään suunnittelijan työtä, rakennus ei vaikuttanut paikalta, jonka ominaisuudet olisivat olleet yhdentekeviä siellä tapahtuville ajatuksille, keskusteluille ja tapaamisille. Monnet'n talossa oli helppo ymmärtää, että sen erityinen ilmapiiri oli tarjonnut otollisen ympäristön koko Euroopan yhteistä tulevaisuutta koskeneille keskusteluille.

Carrén talo muistutti modernia veistosta puiston keskellä tai nykyajan linnaketta, jonka ulkoseinät sekä vartioivat sisätiloja että piirsivät niiden rajat ulkotiloihin määrätietoisesti ja ehdottomasti. Siinä missä Carrén talo seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään sulkeutuneena ja etäällä kylän elämästä, Monnet'n talo ulottui pienen kadun reunaan ja avautui maisemaansa vapaasti. Monnet'n talon sisätilat ja taloon kiinni kasvanut vehmas puutarha sulautuivat toisiinsa eikä niiden välinen raja enää erottunut, ei ainakaan sinä hehkuvana kevätkesän päivänä kun vierailin siellä. Ajattelin Monnet'n kaukonäköistä visiota yhtenevistä tavoitteista ja keskusteluja niiden saavuttamiseksi. Ajattelin yhteistä Eurooppaa, jonka rajat ovat vähitellen katoamassa.

4.9.2011

Kirjoittaja viimeistelee väitöskirjaansa historian oppiaineessa Helsingin Yliopistolla Lontoon viheraluerakentamisesta sekä niiden käytöstä 1900-luvulla. Hän järjesti yhdessä Suvi Taljan ja Samu Nyströmin kanssa Kaupunki uusin silmin -työpajan ja toimii myös Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran sihteerinä.

Kaupunki uusin silmin -työpaja

Suomen Kaupunkitutkimuksen seura järjesti opinnäytteitään kaupungeista tekeville suunnatun työpajan Helsingissä 27.9.2011. Tieteiden talolla järjestetyn tapaamisen keskeisenä ajatuksena oli koota yhteen kaupunkeja eri aloilla, eri aikoina, ja mikä tärkeintä, eri näkökulmista tutkivia ihmisiä. Tilaisuuden tavoitteena oli tarjota mahdollisuus oman tutkimuksen esittelyyn ja kaupunkien tutkimisen kiintoisaan maailmaan vertaisryhmässä ilman auktoriteetteja, sillä kaikki osallistujat, järjestäjät mukaan luettuina, työstävät tällä hetkellä joko väitöskirjaansa tai Pro graduaan.

Alun perin idea työpajan järjestämiseen syntyi vuoden 2010 puolella seuran hallituksen kokouksessa. Idean hiljaa hauduttua siitä ryhdyttiin muokkaamaan toteuttamiskelpoista talven taittuessa kevääseen vuonna 2011. Tavoitteena oli välttää tilaisuuden samaistamista jo perinteeksi muodostuneisiin Kaupunkitutkimuksen päiviin, mikä onnistui järjestämällä tapahtuma syksyllä ja määrittämällä se opinnäytteitään tekeville suunnatuksi työpajaksi. Työpajan nimi ”Kaupunki uusin silmin” kehittyi ajatuksesta kerätä yhteen kaupunkiaiheisia opinnäytteitään tekeviä opiskelijoita, ja oppia, minkälaista tutkimusta eri tieteen aloilla ja suomalaissa korkeakouluissa tällä hetkellä tehdään. Yksi tieteen tekemisen ulottuvuuksistahan on taito keskustella omasta tutkimuksesta ventovieraiden ihmisten kanssa ja ennen kaikkea uskallus ottaa vastaan omaa aihetta ja näkökulmaan koskevaa rakentavaa palautetta.

Työpajaan ilmoittautui yhteensä yksitoista osallistujaa kolmen järjestäjän lisäksi, joista kymmenen pitivät esitelmän. Tapahtuman markkinoinnin onnistumisesta kertoi se, että osallistujia oli niin Helsingin, Turun, Tampereen kuin myös Joensuun yliopistoista. Edustettujen oppiaineiden kirjo edesauttoi monipolvisen ja vilkkaan keskustelun viriämistä, sillä osallistujat edustivat esimerkiksi arkkitehtuuria, historiaa, taidehistoriaa, ranskalaista filologiaa ja sosiologiaa. Verrattuna moniin konferensseihin, joissa esitysaika on rajattu keskimäärin viiteentoista minuuttiin, ja jonka päälle on viisi minuuttia aikaa esittää ja vastata kysymyksiin – yleensä yhteen – työpajalle oli tarkoituksella rakennettu väljempi aikataulu, joka mahdollistaisi laajemman ja syvällisemmän keskustelun. Esityksille oli varattu 20 minuuttia, jota yksikään esiintyjistä ei ylittänyt. Keskustelulle oli varattu jokaisen session lopuksi vähintään 20 minuuttia, mutta välillä keskustelu esityksistä jatkui puolikin tuntia

Miltä kaupunki uusin silmin näytti? Esityksiä yhdisti kaksi keskeisenä teema. Ensimmäinen, joka toistui melkein kaikissa esityksissä, oli politiikka arkisena ilmiönä – kaupunkilaisten mahdollisuutena osallistua ja vaikuttaa heitä koskevien asioiden valmisteluun ja päätöksiin. Tämä teema yhdisti niin Helsingin porvareita Viaporin rakentamisessa kuin voimalaitosten sijoittamista Helsingissä 1900-luvulla puhumattakaan uusien asuinalueiden rakentamisesta. Toinen teema oli ihmisten kokemuksissa kaupunkielämästä. Näihin lukeutuivat esimerkiksi arvot ja ilmiöt, joita on mielletty ja edelleen mielletään olennaisesti kaupunkeihin kuuluviksi kuten tietynasteinen anonymiteetti ja niin rakennetun kuin sosiaalisen ympäristön monimuotoisuus. Työpapereiden aiheiden laajuus mahdollisti löyhän temaattisen sessiorakenteen, jossa samankaltaisia teemoja tai saman tieteenalan edustajien aiheita ei esitetty peräkkäin, vaan tavoitteena oli edesauttaa näkökulmien kohtaamista yhdistämällä rohkeasti päällisin puolin erilaisia aiheita ja metodologisia lähestymistapoja. Samassa sessiossa esimerkiksi pohdittiin miten kaupunkikokemusta voidaan tutkia nykyhetkeä tarkastelevan haastattelututkimuksen ja toisaalta eri aikoja käsittelevän kirjallisuudentutkimuksen kautta. Eri näkökulmien yhdistäminen samaan sessioon olikin onnistunut ratkaisu, ja keskustelu oli vilkasta ja varmasti myös kaikille osanottajille avartava ja uusia ideoita tuottava. Työpajan tavoite siis täyttyi yli odotusten, mistä erityiskiitos osallistujille.

Työpaja oli niin osallistujille kuin järjestäjille mielekäs ja onnistunut tilaisuus. Osallistujien suullisesti antama positiivinen palaute sekä meidän järjestäjien tunne tilaisuuden onnistumisesta tuottaa varmasti ensi syksynä uuden samankaltaisin tilaisuuden kaupunkien tarkastelemiseen uusin silmin.

Helsingissä 25.10.2011
Matti O. Hannikainen

Katri Lento valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopiston historian laitoksella kaupunkiluonnon eri rooleista Helsingissä, johon myös kysymys kaupunkitilan terveellisyydestä kuuluu. Katri Lento on myös Suomen kaupunkitutkimuksen seuran hallituksen jäsen.

Mihin katosi lähiö?

Kävin joitakin viikkoja sitten Jätkäsaaren infokeskuksessa, jossa kuulin esityksen Helsinkiin suunnitteilla olevista uusista asuinalueista. Kantakaupungin entisten merellisten teollisuusalueiden lisäksi asuinalueita nousee muun muassa Pohjois-Helsinkiin ja entisen Sipoon alueelle. Myös olemassa olevia asuinalueita tullaan täydennysrakentamaan. Helsingissä rakennetaankin nyt enemmän kuin suurina lähiörakentamisen vuosina tai sata vuotta sitten, jolloin tiiviisti rakennetut Kallion ja Töölön asuinalueet syntyivät.

Helsinkiin lähivuosina tai ainakin lähivuosikymmeninä tulevista uusista asuinalueista on olemassa hienot suunnitelmat, joita kaupungin edustaja esitteli tilaisuudessa aidosti innostuneena. Esittelystä päällimmäisenä mieleen jäi uuden kaupunkiasumisen urbaanin luonteen korostaminen hankkeen kuin hankkeen kohdalla. Selatessani myöhemmin kaupungin ylläpitämiä verkkosivuja huomasin saman urbaanin (yli)korostamisen. Tulevan Jätkäsaaren slogan ”Urbaania kaupunkielämää meren äärellä”, Kalasataman ”Kulttuuria ja elämää kantakaupungin kainalossa” ja Kruunuvuorenrannan ”Kaupunkimaista asumista vartin päässä keskustasta” luovat jo hieman kuluneita mielikuvia kahviloista ja vilkkaista asukkaiden kohtaamispaikoista.

Herää kysymys voiko kantakaupunkia olla alue, jolla ei ole menneisyyttä asuinalueena? Onko sijainti riittävä kriteeri, jolla aikaansaadaan kantakaupunkielämää? 1990-luvulla rakennettu Ruoholahti todistaa, että uusia kantakaupungin asuinalueita on mahdollista synnyttää onnistuneesti. Ruoholahti mielletään osaksi kantakaupunkia ja on kaiken lisäksi elinvoimainen alue, jossa asukkaat viihtyvät. Suunnittelijat tosin yhä harmittelevat laman aikana säästösyistä tehtyjä kompromisseja ja edullisia ratkaisuja. Yksi näistä on Ruoholahden liian yhtenäinen vaalea yleissävy, joka nykysuunnittelijoiden mielestä luo alueelle lähiömäistä vaikutelmaa. Lähiömäisyys tuntuukin olevan ominaisuus mitä tulee kaikin voimin välttää nykyisessä kaupunkisuunnittelussa.

Helsinkiin tulevan uuden asumisen kaupunkimaisuus ei ole liitetty vain Jätkäsaareen ja Kalasatamaan. Malmin rajalle tulevaa Alppikylää ja Jakomäen viereen nousevaa Ormuspeltoa mainostetaan sanoilla ”Kaupunkitaloja urbaaniin ympäristöön”. Espoon ja Vantaan rajalle lähitulevaisuudessa nousevia ”virkeitä kaupunkikyliä” taas rakennetaan ”tiiviisti ja urbaanisti”. Sotienjälkeisen suomalaisen kaupunkisuunnittelun ylpeys, metsälähiö, ei enää kelpaa asumisen malliksi. Lähiö-sanaakaan ei kaupungin esittelysivuilta löydy edes 1960-luvun Myllypuron tulevaa rakentamista esittelevistä teksteistä. Kun lähiöiden kulta-aikana sotien jälkeen korostettiin asumisen luonnonläheisyyttä, pakoa kivikaupungista, on tämän päivän Myllypuro liikunnan ja hyvinvointipalveluiden kaupunginosa, josta on vain ”Kivenheitto Kehälle”.

Sama lähiö-sanan vieroksuminen näkyy myös Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston vanhojen asuinalueiden perusparannushankkeessa, joka on nimetty Esikaupunkien renessanssiksi. Mukana on 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuja alueita, joita vielä vähän aikaa sitten kutsuttiin lähiöiksi, kuten Laajasaloa tai Kontulaa. Nyt en löytänyt sanaa koko hankekuvauksesta. Kaupungilla on käynnissä myös Lähiöprojekti –niminen hanke, joka alkoi jo vuonna 1996, aikana jolloin sanaa sopi vielä käyttää. Muutama vuosi sitten alkaneen toimintakauden ohjelmaa määritellään jo ajan henkeen sopivasti tunnuslauseella ”Lähiöistä kaupunginosiksi, joissa tapahtuu”.

Uutta suunnittelua vahvistetaan myös uutta retoriikkaa käyttämällä ja luomalla ajan henkeen sopivia mielikuvia. Nimet ovat vain nimiä, joten onko sillä suurta väliä ollaanko lähiössä vai kaupunkikylässä? Urbaani kaupunkimaisuus tuntuu kuuluvan nykysuunnittelun suosikkiretoriikkaan ja lähiö-mielikuva on jotain vältettävää. Mutta mitä tapahtuu kun aikakausi ja ideaalit vaihtuvat, tuleeko kaupunkimaisuus yhdistymään kliseenä yhden aikakauden rakentamiseen? Käytetäänkö urbaani- sanakin loppuun?

19.9.2011

Katri Lento

Juhannus kaupungissa

Järvimaisema, lämpiävän saunan tuoksu ja juhannuskokon virittämisen yhteisöllinen projekti. Tai hyttysten hätistely, kastunut kokko ja ulkohuussia kammoksuva jälkikasvu. Kummin päin tahansa, viime juhannuksena perheemme päätti valita toisin. Valitsimme kaupunkijuhannuksen Tampereella.
Viritimme pallogrillin ja levitimme viltin kotipihaan. Oli oudon hiljaista, mitä nyt vastapäisestä ikäihmisten palvelutalosta raikui juhannusvalssi. Ihmettelimme tyhjiä katuja ja puistoja sekä lähes autiota kaupungin uimarantaa. Emme kohdanneet yhtään kännistä räyhäporukkaa. Poikkesimme ystävien siirtolapuutarhamökillä ja sadekuuron sattuessa pakenimme sisälle katselemaan leffaa. Tämä oli oikein hyvä juhannus.

Kieltämättä lapsiperheen näkövinkkelistä mukavuudenhalu on kaupunkijuhannuksen viehätyksen taustalla merkittävä tekijä – tiskit pesee kone, eikä kenenkään tarvitse viettää yötänsä ötökkäjahdissa. Mutta kaupunkijuhannuksessa viehättää toinenkin asia: juhannuksena kaupunki näyttää epätyypilliset puolensa, ja on virkistävää nähdä tuttu paikka uusin silmin. Samalla kaupungin ja maaseudun stereotyyppiset roolit asettuvat uudelleen arvioitaviksi. Kaupunki- ja maaseutututkijoiden havainto siitä, että on mahdotonta tehdä kategorista rajanvetoa kaupungin ja maaseudun välille konkretisoituu juhannuksena. Samoin tulee näkyväksi se, että on olemassa yhtä aikaa monia kaupunkeja – eri kaupunkilaisten ryhmille, mutta myös esimerkiksi vuodenkierron eri aikoina. Kanssakaupunkilaisista autiota kaupunkia voi myös ottaa tilana haltuun totutusta poikkeavalla tavalla.

Turisteille juhannus on varmasti hämmentävää aikaa missä tahansa suomalaisessa kaupungissa, eritoten Helsingissä. Kuinkahan moni matkailija poistuu maasta tuumien, että Helsinki on puolityhjä hallinto- ja paraatikaupunki, vähän niin kuin pahamaineinen Pjongjang?

Juhannuksella luonnon helmassa on pitkät perinteet. Aavasaksalle kerääntyi jo varhain suomalaisia ja myös ulkomaalaisia turisteja yötöntä yötä ihastelemaan. Mutta ei se kaupunkijuhannuskaan pelkästään tuore ilmiö ole. Vaikka urbaanin Turun 1600-luvun puolivälissä voi tuskin parhaalla tahdollakaan sanoa ulottuneen Kupittaalle asti, on hauska palauttaa mieliin ruotsalaisen Petrus Magnus Gylleniuksen päiväkirjamerkintä vuodelta 1649. Kirjoittajan mukaan turkulainen nuoriso kokoontui juhannuksen viettoon – leikkimään ja kisailemaan tulien ympärille viranomaisen kieltoja uhmaten – Kupittaalle Pyhän Johanneksen lähteelle.

Juhannus on yöttömän yön juhla, niin maalla kuin kaupungissa. Tänä vuonna perheeni laajentaa kaupunkijuhannuksen horisonttia Hyvinkäälle. Hyvää kesää kaikille!

22.6.2011
Tanja Vahtikari

11.6.2011 Puheenjohtajalta

Taistelu kaupungista

Huhtikuun alussa sai ensi-iltansa Jouko Aaltosen ohjaama ja hänen, Rauno Lahtisen ja Olli Vesalan käsikirjoittama elokuva "Taistelu Turusta", jota on Turussa sen jälkeen näytetty täysille katsomoille. Dokumenttielokuvalle tällainen suosio on hyvin harvinaista. Elokuvassa yhdistyvät vanhat, osin jopa 1960-luvulta peräisin olevan dokumenttijaksot, eri aikojen päätöksentekijöiden haastattelut ja 2000-luvun talonvaltaustapahtumien kuvaukset. Taistelun kohteisiin kuuluivat aikanaan Hamburger Börsin vanha hotelli, Kansallis-Osake-Pankin teräväkulmainen liiketalo, Vartiovuoren puisto, Antintalo – esimerkkejä riittäisi.

Helsingissä elokuvan ensi-ilta oli huhtikuun lopulla ja sen yhteydessä järjestettiin keskustelu puretusta Helsingistä, mukana Aaltosen ja Vesalan lisäksi Mikko Härö Museovirastosta, Antti Manninen Helsingin Sanomista sekä allekirjoittanut Suomen Kaupunkitutkimuksen Seurasta ja Helsinki-Seurasta. Kiinnitimme keskustelussa huomiota siihen, miten eri tavoilla rakennussuojeluun 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä suhtauduttiin. Turussa vanha sai mennä kokonaan, ja monille paikallisille uudet rakennukset olivat voittoja, vaikka näin syntynyt kaupunkikuva jäi hajanaiseksi. Helsingissä joidenkin vanhojen rakennusten korjauskelvottomiksi arvioidut ydinosat hävitettiin, mutta niiden julkisivu jätettiin paikalleen vahvistamaan illuusiota vanhan säilymisestä entisenlaisena. Uusi jäi piiloon fasadin taakse.

Turun poliittisten puolueiden, rakennusliikkeiden, kaupungin johdon ja virkamiesten sekä muiden intressiryhmien kuten esimerkiksi vapaamuurareiden välisten kiinteiden suhteiden vaikutukset mm. asemakaavoitukseen, rakennusoikeuksiin ja rakentamisen poikkeuslupiin jäi elokuvassa mielestäni liian vähälle huomiolle. Antti Manninen huomauttikin erään elokuvaan haastatellun selvästi valehtelevan niistä kieltäessään salaiset sopimukset. Vaikka katsoja ei uskoisi suoraan uhkailuun, kiristykseen tai lahjontaan, näyttää ilmeiseltä, että maan (ja muidenkin kaupunkien kuin Turun) tavat ovat perustuneet vahvoihin riippuvuuksiin; perustunevatko edelleenkin? Kenen riippuvuuteen mistä, jää myöhemmän tutkimuksen varaan.

Elokuvaan haastatelluista, aikanaan keskeisistä päätöksentekijöistä, joihin kuului kaupungin virkamiehiä, rakennusliikkeiden johtoa ja rakennusliikkeille suunnittelua harjoittaneita arkkitehteja sekä eri puolueiden politiikkoja, mm. vastikään mandaattinsa uusinut kansanedustaja Ilkka Kanerva, kukaan ei yhtä rakennusliikkeen edustajaa lukuunottamatta arvioinut toimineensa kaupunkilaisten tai yhteiskunnan etujen vastaisesti, vaikka heidän päätöstensä johdosta arvokasta kulttuuriperintöä hävitettiin. Taloudella ja työllisyydellä voi näköjään perustella kaikenlaista, yhä voi.

Kansalaisnäkökulmaa ja nykyisen nuorison suhdetta vanhoihin rakennuksiin valottivat jaksot 2000-luvun talonvaltauksista. Suhtaudun operaatioihin varauksella. Kaupunkikuva ei ole vain yksittäisen rakennuksen omistajan asia, eikä Turun kaupungin ja poliisin omaksuma, pakkokeinoja muistuttava nollatoleranssi valtaajia kohtaan voi olla ainoa keino palauttaa kohde omistajalleen. Mutta yhtä vähän hyväksyn elokuvassa esitetyn kaltaisia talonvaltauksia, joiden pääpaino näytti olevan valtaajille ilmaisen "autonomisen kulttuurikeskuksen" perustaminen muiden tiloihin. Strategiana talonvaltaukset eivät näyttäneet tuottavan tulosta muuta kuin juristien kukkaroihin. Sivistyneessä yhteiskunnassa osapuolet voivat aina keskustella asioista, kun ne ovat molemmille tärkeitä. Tilaisuuksia keskusteluun pitää järjestää, jos niitä ei muuten ilmaannu. Elokuva vahvisti ajatusta, että eri tahojen dialogia ja keskinäistä ymmärrystä tulisi rakentaa yhteisillä foorumeilla tai projekteilla, esimerkiksi kaupunkitutkimuksen tai kirjan muodossa; aloittaa voisi tekemällä suunnitelman askeleista kohti yhteistyötä. Elokuva on Helsingissä vieläkin ohjelmistossa ja saatavilla myös DVD:nä.

"Taistelu Turusta" jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Ovatko kiinteistöjen omistajien poliittiset ja taloudelliset edut aina ensisijaisia verrattuna niihin laajempiin merkityksiin, joita omalla kaupungilla on kaupunkilaisille? Eivätkö kulttuurihistoriallisesti monikerroksisen miljöön tuottama elämänilo ja sen sisältämät tulevaisuuden lupaukset paina vaa'assa, kun arvioidaan kaupunkikuvan hyötyjä? Eikö löydy ratkaisuja, joissa eri näkökulmat olisi mahdollista yhdistää, vai eikö niitä haluta etsiä; eikö niistä haluta edes keskustella? Keillä on ylin valta kaupunkiin, ja mitkä ovat sen oikeutuksen (legitimaation) rajat?

Oli surullista katsoa filmikatkelmia vanhojen talojen tuhoamisesta, kun kansalaisten aktiivisuus ei riittänyt turvaamaan kaupunkikuvaa. Kaupunkilaisten pettymys välittyi kuvista selvästi. Kaikkea toivoa ei rakennussuojelun puolustaja saa kuitenkaan menettää. Turussakin jotkut kaupunkitaistelut päättyivät tavoitteen saavuttamiseen, vaikka pitkät prosessit, joiden kulkua osin julkisuudelta piilossa oli vaikea ennustaa ja joiden tulokset näyttivät loppuun asti epävarmoilta, olivat raskaita.

Jouko Aaltosen dokumenttielokuvan kautta muodostuva kuva 1960-luvun kaupungista vertautuu kiinnostavalla tavalla saman ajan fiktioelokuviin kuten mm. Pariisiin sijoittuvaan Jean-Luc Godardin "Viimeiseen hengenvetoon" (À bout de souffle, käsikirjoitus hänen ja Fran çois Truffaut'n) sekä Helsingissä filmattuihin Matti Kassilan "Kaasua komisario Palmu" ja Jörn Donnerin "Täällä alkaa seikkailu", joita kuvattiin keskellä todellista kaupunkia ja sen elämää, joskus jopa niin, etteivät kuvissa esiintyneet kaupunkilaiset välttämättä edes tienneet tallentuneensa filmille. Urbaani elämä ja miljöö eivät olleet vain kerronnan kehyksiä vaan elokuvan yhdessä pääosassa.

Kuvat kaupungista tulivat 1960-luvulla uudella tavalla osaksi kaupunkilaisten mielenmaisemaa. Sanomalehtien uutiskuvat ja kuvareportaasit, kaupunkirakentamista kritisoineet piirrokset ja television välittämät kaupunkitapahtumat (esimerkiksi Pariisista 1968) näyttivät toisenlaisia urbaaneja maailmoja kuin postikorttien perinteiset ihmisistä puhdistetut monumenttikuvat. Media rakensi yhteistä kuvallista kaupunkikontekstia elokuvillekin. Kuvat lisäsivät kansalaisten kiinnostusta kaupungin muutoksia kohtaan ja saivat heidät ottamaan kantaa liiketalouden ehdoilla tapahtuneita vanhojen talojen hävityksiä vastaan. Elokuva "Taistelu Turusta" vahvistaa uskoa siihen, että urbaanin kulttuuriperinnön suojelu on edelleen ajankohtainen ja tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa.

11.6.2011

Anja Kervanto Nevanlinna

Kaupunkisuunnittelun ja -antropologian kytkentöjä: trading zone

Yhdyskuntasuunnittelun seura, Suomen antropologinen seura ja Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura valmistelevat yhteistä symposiumia, joka pidetään 4. toukokuuta 2011 Helsingissä Tieteiden talolla, sopivasti Kaupunkitutkimuksen päiviä edeltävänä päivänä. Otsikkona on Planning for People, mitä lähestytään seuraavien teemojen kautta:

• arjen ympäristökokemusten ja suunnittelukäytäntöjen välinen suhde,
• suunnitteluinstituutiot vallitsevissa poliittisissa ja kulttuurisissa todellisuuksissa,
• tutkimusvälineet osallistumisen ja paikallisten konfliktien kysymyksiin tarttumiseksi.

( http://ytk.tkk.fi/fi/koulutus/valikoima/seminaarit/planning_for_people/)

Alustajiksi on kutsuttu kolme kansainvälistä ja kolme suomalaista tutkijaa niin, että saadaan dialogisia asetelmia kaupunkisuunnittelun ja kaupunkiantropologian tutkimusnäkökulmien välillä – ja luodataan mahdollisuuksia uusille poikkitieteisille tutkimusteemoille. Tilaisuuden järjestämistä koordinoivat Timo Heikkinen ja Eeva Berglund. Kaupunkitutkimuksen kannalta symposiumi on mitä relevantein.

Omassa tutkimuksessani olen viime aikoina törmännyt antropologiseen näkökulmaan erityisesti Peter Galisonin ’trading zone’ –käsitteen kautta. Tällä käsitteellä Galison pyrkii hahmottamaan, miten eri disipliinien ja tieteen teon alakulttuurien välillä on syntynyt paikallisia ”alustoja” ja ”infrastruktuureja” tiedon ja palvelusten keskinäiselle vaihdolle niin, että tutkijat, jotka pohjimmiltaan ymmärtävät toisiaan huonosti eivätkä jaa paradigmaattisia perusolettamuksia, kuitenkin kykenevät toisiaan hyödyttävään yhteistyöhön ja yhteisiin saavutuksiin.

Trading zone on ikään kuin yksinkertaistettu kieli, jonka avulla omaa toimintaa, joka muutoin on käsitteellisesti eriytynyttä, voidaan sopivasti paketoida toisten osapuolten ymmärrettävään ja hyödynnettävän muotoon. Galison tekee tässä rinnastuksen lingvististen antropologien tutkimuksiin eri kulttuurien kohtaamisista ja yhteiselosta (esim. britit kolonialismin aikaan Rhodesiassa ja Jamaikalla). Näissä kohtaamisissa on syntynyt keskinäisen vaihdon käytäntöjä, vaikka vaihdetut objektit ja ylipäätään vaihto toimintana saavat eri merkityksiä eri kulttuureja edustaville osapuolille. Vaihdon mahdollistamiseksi on luotu eri kulttuurien ja kansojen välille ensin keinotekoisia, rakenteellisesti ja käsitteellisesti yksinkertaisia pidgin-kieliä, jotka joissain tapauksissa ovat myöhemmin kehittyneet ”luonnollistuen” varsinaisiksi äidinkieliksi, kreoleiksi, kuten Rhodesian englanti ja Jamaikan englanti.

Ajatus tällaisesta trading zone –alustasta on kiehtova myös kaupunkisuunnittelun monitoimijaista ja –kulttuurista yhteistyötä ajatellen. Onko mahdollista luoda kaupunkisuunnittelun paikallisille vuorovaikutusareenoille sellaisia trading zoneja, jotka mahdollistavat riittävän koordinaation eri toimijoiden välille – ilman habermasilaista vaatimusta yhteisestä konsensuksesta ja elämismaailmallisesta yhteisten arvojen ja käsitysten perustasta? Christer Gustafsson on soveltanut käsitettä onnistuneesti rakennussuojelun kentällä Hallandin mallissaan, josta hän raportoinut tuoreehkossa väitöskirjassaan (Gustafsson 2009). Gustafsson kuvaa, miten 1990-luvun alun laman kourissa Hallandin alueella museoviranomaiset, paikallishallinto, rakennusalan ammattijärjestöt, rakennusfirmat ja alan kouluttajat saatiin yhteistoimintaan luomalla ’vaihdon vyöhyke’ näiden välille. Lähes sadan rakennuksen kunnostusprojektista tuli yhteinen rakennussuojelua, työllistämistä, koulutuksen kysyntää ja rakennusalan yritystoimintaa tukeva hanke. Se tarkoitti myös, että asioiden aikaansaamiseksi oli eri osapuolten tehtävä myönnytyksiä ja kompromisseja.

Trading zone yhteistoiminnan välineenä sisältääkin vahvasti pragmatistisen ajatuksen koordinoidun yhteistyön mahdollistamisesta arvojen ja prinsiippien erilaisuudesta huolimatta. Sen, joka suunnittelussa ja rakennussuojelussa lähtee eri intressitahojen välille trading zonea rakentamaan, onkin kysyttävä itseltään, haluaako olla oikeassa vai haluaako saada jotakin tärkeää aikaan. Kuulostaa Dr. Phililtä.

Lohjalla, 10.2.2011,

Raine Mäntysalo

11.4.2011 Puheenjohtajalta

Isot G:t, isot A:t ja muita isoja aakkosia

Kuuluisalta yhdysvaltalaiselta museoyhtiö Guggenheimilta on tilattu selvitys siitä, millainen uudenlainen taidemuseo voisi sijoittua sen sateenvarjon alla Helsinkiin. Gehry – kuuluisa losangelesilainen arkkitehti Frank Gehry, jonka suunnittelema taidemuseorakennus Espanjan Bilbaoon houkuttelee yhä matkailijoita lähes 14 vuotta avaamisensa jälkeen – on ilmoittautunut halukkaaksi suunnittelemaan Helsingin Guggenheim-museon uudisrakennuksen, josta ei kuitenkaan kannata keskustella, ennen kuin tiedetään, millainen konsepti olisi tulossa. Bilbao-projektin rinnalla pitäisi kyllä arvioida myös Ison G:n Pariisiin suunnittelema American Center -kulttuurikeskus, joka jouduttiin sulkemaan 1996 puolisentoista vuotta avajaisten jälkeen kävijöiden puutteen takia (huolimatta maineikkaasta arkkitehdista!) ja joka avattiin sisätiloiltaan muutettuna vasta 2005 toista tarkoitusta varten Ranskan valtion ostettua sen.

Aalto-yliopisto haluaa keskittää kolme korkeakouluaan samalle kampukselle, Alvar Aallon (todellisen Mega-A:n) suunnittelemaan Espoon Otaniemeen, jossa on suurin Ison A:n kolmesta korkeakoulusta. Jos tavoite toteutuu, Arabianranta ja Helsinki menettävät Taideteollisen myötä kaupunginosan syntyyn innoittaneen instituution. Yhteyksiksi korkeakoulujen välillä eivät Ison A:n johdon mukaan riitä tietoliikenteen tarjoamat verkot eivätkä muut teknis-taloudelliset innovaatiot, joilla Iso A muuten haluaa profiloitua; tarvitaan henkilökohtainen kontaktipinta 25.000 hengen yhteisölle. Miksi Otaniemen laitokset eivät ennen Aalto-yliopiston perustamista olleet tiiviissä yhteistyössä vaikka sijoittuivat kiinni toisiinsa?

Ison G:n selvityksessä lupaavaa on sen kohdentaminen uuden museon toimintaan eikä suomalaisittain tavanmukaisesti uudisrakennukseen. Rakennuksen suunnittelu, uuden tai vanhan, voidaan aloittaa vasta kun tiedetään, millaista konseptia ajetaan. Ja mitä se tulisi maksamaan. Tätä voisi soveltaa Ison A:n päärakennukseenkin.

Toimintakonseptit ovat yksi asia; toisenlaisia kysymyksiä liittyy niiden mahdollisten uudisrakennusten paikkoihin. Helsingin kaupunginjohto on tuonut Aalto-yliopiston päärakennuksen sijoituspaikaksi vaihtoehdon Töölönlahdelta Musiikkitalon ja Sanomatalon tuntumassa. Jos Ison A:n päärakennus tulee Töölönlahdelle, Iso K eli Keskustakirjasto voisi sijoittua Postitaloon. Toivoa siis vielä on. Enso-Gutzeitin (nyt Stora E:n) pääkonttorin vieressä on toinen tyhjä tontti, jota joku on hotellihankkeen jälkeen jo ehtinyt sovittaa Ison G:n museorakennukselle. Voisiko ajatella, että ainakin Katajanokanrannan tontin tilanne jäädytettäisiin still-kuvan tapaan, ehkä jopa pitemmäksi ajaksi, jos se edistää tärkeiden arvojen jatkuvuutta? Eteläsataman "Kirjavaa satamaa" (hanketta, ei elokuvaa) voisi kehitellä siitä riippumatta.

Joidenkin paikkojen merkitys säilyy historian virrassa. Korvaamattomia arvoja ei saa hukata ei-toivottuihin muutoksiin. Ovi on yhä auki paremmille vaihtoehdoille. Kaupungin historiassa on myös sen tulevaisuus; uudistuksissakin se on kaikkein kestävin tie.

*

Jokakeväisten Kaupunkitutkimuksen päivien teema on tänä vuonna "Kaupungin rajoilla". Ohjelma löytyy sivulta www.kaupunkitutkimuksenpaivat.net . Päivät järjestetään 5.–6.5. Tampereella. Ilmoittautukaa viimeistään 21.4.

Ja kaupunkitutkimuskolumneja! Ulla Salmela kirjoitti helmikuun kolumnin "Kaupungit luonnon armoilla – vai luonto kaupungin?". Raine Mäntylä kirjoittaa kaupunkisuunnittelun ja -antropologian käytännöistä ja trading zonesta. Sen teemat liittyvät "Planning for people" -symposiumiin, jonka järjestelyihin Seuramme osallistuu. Symposium järjestetään 4.5., Kaupunkitutkimuksen päivien aattona, Helsingissä Tieteiden talolla. Seuraavan kolumnin kirjoittaa Matti Hannikainen.

11.4.2011

Anja Kervanto Nevanlinna

4.1.2011 Puheenjohtajalta

Mahdollisuuksien maisemaikkunoita

Kaupunkirakentamisessa "entä jos"-ajattelu on tavallisesti liittynyt vain tulevaisuutta koskeviin visioihin. Esimerkiksi 1980-luvulla kysyttiin: entä jos rahtitavaran satama siirrettäisiin kokonaan pois Helsingin keskustasta Vuosaareen, mitä uusia vaihtoehtoja avautuisi kaupungin kehittämiselle? Myös menneisyyden tapahtumia voi lähestyä "entä jos"-kysymyksin, kuten poliittisen historian tutkijat ovat tehneet mm. pohtimalla, mitä olisi seurannut siitä, ettei Suomi olisikaan julistautunut itsenäiseksi 1917. Kaupunkihistoriassa tämä on ollut harvinaisempaa, vaikka menneisyyden tulevaisuusvisioita olisi runsaasti tarjolla toteuttamattomista pilvenpiirtäjäunelmista Aallon keskustasuunnitelmaan ja Smith-Polvisen moottoritiesolmuihin.

Historian ymmärtämiseksi muutosprosessien analyysi on tärkeää. Kaupunkien tulevaisuudelle sillä voi myös olla käytännöllistä merkitystä, jos historiasta osataan ottaa opiksi. Kaupunkirakentamiseen vaikuttaa monenlaisia voimia, joista osa on kotimaisia, julkisia ja avoimen keskustelun ulottuvilla, mutta lopputuloksen kannalta kenties merkittävämpi osa kansainvälisiä, yritysten intressien mukaisesti vain rajoitetusti julkistettuja ja kansalaisten päätösvallan ulottumattomissa. Kokonaiskuvan muodostaminen eri vaiheista voi niiden samanaikaisuuden ja keskinäisten vaikutusten vuoksi olla vaikeaa.

Prosesseja voi tarkastella suhteessa mahdollisuuksien ikkunaan ( window of opportunity ) eli aikajaksoon, jolloin perustava muutos tulee mahdolliseksi ilman että sille on vielä ehtinyt nousta esteitä. Esimerkiksi 1980-luvun lopulla kaupunki suunnitteli Kaapelitehtaan purkamista, mutta päätös lykkääntyi, kun maan talous meni lamaan, ja sadat kulttuuritoimijat saivat käyttää tiloja tilapäisesti. Kun investoinnit taas vilkastuivat monen vuoden jälkeen, yhteisö oli ehtinyt vakiintua, teollisuusrakennusten uusiokäyttö oli tullut muotiin, ja talo säilyi. Lama yhdessä muiden otollisten ehtojen kanssa tarjosi Kaapelitehtaalle mahdollisuuksien ikkunan.

Makasiineille kävi toisin. Mutta milloin Makasiinien mahdollisuuksien ikkuna sulkeutui? Tapahtuiko se jo kauan sitten, kun Museovirasto ei liittänyt niitä kansallisesti arvokkaiden suojeltavien rautatiekohteiden joukkoon? Silloinko kun kaupunginjohto kiisti huomanneensa Makasiinien arvon? Vai kun nuorempi sukupolvi valloitti paikan? Kun kannattajat pitivät Makasiinien säilymistä itsestään selvänä vaikka vastassa oli instituutioiden voima? Kun eräät muusikot painottivat Musiikkitalon olevan tärkeä Suomen kansainväliselle brändille? Kun valtuusto otti etäisyyttä vaihtoehtoon ja hyväksyi Musiikkitalon rakentamisen mahdollistavan asemakaavan? Menettivätkö avainhenkilöt uskonsa siihen, että Makasiineilla voisi olla tulevaisuutta, eikä sanottavaa ollut? Sulkeutuiko mahdollisuuksien ikkuna, kun hankkeen ajajat pitivät kiinni asemistaan ja Yleisradio muutti kantaansa ja suostui mukaan kiinteistösijoittajana? Nyt on vaikea nähdä, mikä oli ratkaisevaa. Ehkä ne kaikki vaikuttivat siihen, mitä tapahtui. Ihmeitä ei kannata enää odottaa. Makasiinit ovat poissa ja Musiikkitalo on valmistumassa niiden paikalle. Epäilemättä musiikkitalolobby voi olla tulokseen tyytyväinen; muista en ole vakuuttunut.

Mitä tästä opimme? Helsingin Keskustakirjaston mahdollisuuksien ikkuna on vielä auki, vaikka kirjaston johto, kaupunginjohto ja hanketta valmisteleva työryhmä on päätynyt uudisrakennukseen, julkisuuteen annetun tiedon mukaan "yksimielisesti", pahaenteisesti. Kirjastojohto ei näytä ottaneen opiksi epäonnistumisestaan vain 24 vuotta sitten Pasilaan valmistuneen pääkirjaston uudisrakennuksessa. Kaupunginjohto ei ole ollut kiinnostunut keskustelemaan avoimesti kansalaisjärjestöjen kanssa; ehdotuksemme Postitalon korjaamisesta Keskustakirjastoksi toisi kirjaston keskelle kaupunkielämää. Töölönlahden viime aikojen uudisrakennukset asemahotellista Musiikkitaloon eivät lisää luottamusta arkkitehtien, poliitikkojen tai rakennuttajien kykyihin. Mikään uudisrakennus tai maahan upotettu monumentti muutama sata metriä pohjoiseen ei tule yltämään Postitalon paikan ja historian ylivoimaisuuteen. Ihmeisiin en jaksa enää uskoa, mutta vielä voi toivoa kokonaistaloudellisuuden, kaupunkilaisten edun ja Postitalon hienojen arkkitehtonisten arvojen johtavan tulokseen.

Katsotaan maisemaikkunasta tulevaisuuteen. Kysyykö joku silloin Keskustakirjastosta "entä jos"? Entä jos ei olisi tuhlattu väärälle paikalle haluttuun uudisrakennukseen taas kerran, kuten jo Pasilan pääkirjastossa ja Musiikkitalossa? Entä jos ei olisi tavoiteltu monumenttia johtajien muistoksi? Vai voidaanko kysyä: entä jos ei olisi ymmärretty kehittää Postitalosta paikkaa kaikille kirjoista eläville helsinkiläisille?

*

Muistakaa kaupunkitutkimuskolumnit, uusimman "Urbaani moninaisuus ja toiseuden pelko" on kirjoittanut Samu Nyström.

Hyvää alkanutta vuotta 2011.

4.1.2011

Anja Kervanto Nevanlinna

Ulla Salmela työskentelee erikoistutkijana Museovirastossa. Hän on Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran hallituksen jäsen.

Kaupungit luonnon armoilla vai luonto kaupunkien?

Brisbane tulvan kourissa, Lontoon lentokentät lumen saartamina, junaliikenne tökkii lumen ja jään vuoksi pääkaupunkiseudulla - monien arkea hankaloittavia ja vakaviakin uutisia maailman kaupungeista viime ajoilta. Ovatko nykykaupungit yhä enemmän luonnon voimien armoilla?

Onko luonto siis pelottava voima urbaanissa ympäristössä? Ehkä ilmastonmuutoksen edetessä tältä voi yhä useammin tuntua, mutta luonto myös suojaa kaupunkeja: miten kävisikään tulvan yllättäessä kaupungin jonka kaikki pinnat on asfaltoitu eikä edes neliösenttiä nurmikkoa? Pienikin viherkaistale auttaa kevään tullen lumien sulamisvesien ohjautumista maaperään kellarien asemesta. Viheralueiden määrän ja sade- ja tulvavesiä läpäisevien pintojen välille voi vetää yhtäläisyysmerkit. Tästä näkökulmasta on perusteltua säilyttää kaupunkivihreää kaikissa kaupunkiympäristöissä, toisin sanoen varmistaa sen riittävä määrä myös kaupungin urbaaneimmissa osissa ja erityisesti tulva-aroilla alueilla.

Kaupunkiekologian ja kaupunkiluonnon monimuotoisuuden nimissä luontoa tuodaan kaupunkeihin uusissa muodoissa, kuten vaikkapa viherkattoina. Ne imevät osansa sade- ja sulamisvesistä, sitovat pölyä ja vaimentavat melua. Viherkatot ovat yksi esimerkki siitä, miten luonnon hyötyjä koetetaan lisätä ja valjastaa ihmisten käyttöön kaupungeissa, joissa kaikki tila on kallista.

Kaupunkiluonto on korostuneesti ihmisen palveluksessa kun myös kaupunkisuunnittelussa puhutaan ekosysteemipalveluista. Niillä tarkoitetaan kaikkia ihmisen luonnosta saamia hyötyjä, sekä aineettomia että aineellisia. Yleinen ympäristötietoisuuden kasvu, kaupunkiluonnon taloudellisten arvojen tunnistaminen sekä sen monimuotoisuuden hyötyjen havaitseminen ovat lisänneet ekosysteemipalveluihin liittyvien argumenttien voimaa suunnittelussa ja hallinnossa. Tämä kävi hyvin ilmi mm. viime joulukuussa Helsingin yliopiston Viikin kampuksella järjestetyssä seminaarissa, jonka otsikkona oli ”Kaupunkiekologinen näkökulma kaupunkirakenteen eheyttämisessä ja tiivistämisessä”. Tilaisuus oli myös hieno esimerkki siitä, miten uusia tutkimustuloksia voidaan tarjota hallinnon ja suunnittelun käyttöön. Tutkijoiden, kaavoittajien ja virkamiesten kohtaamisessa toteutettiin yliopistojen kolmatta tehtävää.

On luonnon lisäämisestä kaupungissa toki muutakin kuin ekologista iloa: lajien monimuotoistumisen lisäksi suomalaiset arvostavat edelleen kaupunkiluontoa osana asuinympäristöjään. Tämä kävi ilmi mm. tuoreessa URBA-tutkimusprojektissa, jossa pureuduttiin urbaanin asumisen tulevaisuuden konsepteihin. Suomalaisten asumiseen liittämissä arvoissa luonto ja sen läheisyys nousivat edelleen korkealle – aivan kuin heijastaen monia 1900-luvun kaupunkirakentamisen ihanteita: antiurbaaneja puutarhakaupunkeja, metsäkaupunkeja ja kaikkien ulottuville tarkoitettuja funktionalistisia vihervyöhykkeitä. Sanottiin metsälähiöiden betonielementtivoittoisesta rakentamisesta sitten muuten mitä tahansa, ainakin alueille tyypillinen luonto vetää asukkailta pisteet kotiin. Monet suomalaiset arvostavat edelleen väljää yhdyskuntarakennetta, jossa on paljon vihreää ja avaria näkymiä. URBA-hankkeessa havaittiin, että asumisen arvot muuttuvat hitaasti: tulevaisuuden asumisen konsepteissakaan ei tätä voi jättää huomiotta, eikä se liene tarpeenkaan.

Ilmastonmuutoksen hidastamisen kannalta tiivistä, urbaania yhdyskuntarakennetta pidetään tavoiteltavana. Kaupunkien tiivistäminen niiden viheralueita täyteen rakentamalla ei kuitenkaan näyttäisi olevan kiistatta hyvä asia ekosysteemipalveluiden tai ihmisten asumiseen liittämien arvojen ja arvostusten näkökulmasta. Kestävän kehitykseen liittyvissä laskelmissa ei myöskään yleensä muisteta ottaa huomioon jo olemassa olevaan rakentamiseen sidottua työtä ja energiankulutusta – muista niihin sidoksissa olevista arvoista puhumattakaan. Uuden rakentamisen ja vanhan korjaamisen kulutussuhde ei ole yksinkertainen yhtälö. Varsinkin jo rakennettuun panostamisen etuja olisi syytä tutkia nykyistä enemmän. Mutta tämä on jo sivupolku: jos puntariin asetetaan urbaanin ihmisen ja luonnon voimat, on hyvä pitää mielessä, että kaupungit kattavat alle prosentin maapallon pinta-alasta, mutta kuluttavat 75% maailman energiasta. Luonto taitaa sittenkin olla enemmän kaupunkien ja meidän kaupunkilaisten armoilla kuin me luonnon.

6.2.2011

Ulla Salmela

Urbaani moninaisuus ja toiseuden pelko

”50 % heistä on syfiliksen ja syyhelmän saastuttamia. heidän täällä olonsa mitä suurin vaara yhteiskunnalle. Naiset ja lapset eivät uskalla käydä ulkona pimeän tultua. Nuo puolivillit väijyvät heitä.”

Näin kirjasi päiväkirjaansa valtioneuvos, professori Eliel Aspelin-Haapkylä Helsingissä lokakuussa 1916. Pelkoa herättävät ”puolivillit” olivat linnoitustöihin tuotuja kiinalaisia, jotka herättivät kaupunkilaisissa uteliaisuutta ja pelkoja. Sota-ajalle tyypillisesti kaupungilla liikkui pian kiinalaisten saapumisen jälkeen toinen toistaan hurjempia huhuja: heidän kerrottiin syövän kastematoja, sairastavan ruttoa, ahdistelevan naisia ja lapsia, pahoinpitelevän miehiä ja syyllistyneen tappoihin. Kokonaan vieraan kulttuurin edustajien ilmestyminen kotiseudulle ei ilahduttanut helsinkiläisiä – ja kielimuuri esti lähemmät kontaktit.

Jo ennen kiinalaisten saapumista oli helsinkiläinen lehdistö ollut huolestunut juutalaisten elinkeinonharjoitusoikeuksien mahdollisesta laajentamisesta maan kaikkiin kaupunkeihin. Kun maahan sodan seurauksena syntyi paheneva pula-aika, epäiltiin keinottelun ja pulan takana olevan suurten kaupunkien juutalaisten. Sodan aikana Helsinki ”puhdistui” muista kansalaisuuksista: aluksi kaupungista poistettiin akselivaltojen kansalaiset (saksalaiset, itävaltalaiset ym.) ja sisällissodan jälkeen venäläiset.

Maailmansodan aikaiseen lähdeaineistoon tutustuessa tulee usein tunne, että lukee tämän päivän helsinkiläisten verkkokeskustelua. Kiinalaisten paikalle voisi helposti vaihtaa maahanmuuttajat, romanit tai monet muut vähemmistöt. Toiseus mietityttää ja pelottaa edelleen.

Monissa kaupunkisosiologian klassikoissa on todettu kaupunkielämän paradoksin olevan, että pienelle tiiviille alueelle asumaan hakeutuvilla ihmisillä tuntuu olevan suurempi tarve eristäytymiseen kuin yhteiseloon. Erityisesti tämä on näkynyt nopeasti kasvaneissa kaupungeissa. Pohjanmaalta Helsinkiin tulleet hakeutuivat 1900-luvun alkupuolella pohjanmaalaisten asuttamille asuinalueille ja taloihin. New Yorkin asuinalueet jakautuivat pitkään siirtolaisten kansalaisuuksien mukaan. Uudessa ja kasvavassa kaupunkiympäristössä haettiin rajoja joka suuntaan: aiemmin tulleet pyrkivät erottumaan myöhemmin saapuneista, sosiaaliluokat toisistaan ja etniset vähemmistöt pysyttelivät omina ryhminään.

Pitkällä aikavälillä ja sukupolvien vaihtuessa kaupunki on usein sulatusuuni, joka yhdistää lukuisat alaryhmät yhteiseen paikalliseen identiteettiin – toki osin erotukseksi muista alueista ja uusista tulokkaista. Onnellisessa kaupungissa kaupunginosien rajoilla tapelleet pojat päätyivät myöhemmin naimisiin toisia ryhmiä edustaneiden tyttöjen kanssa. Usein nuoret ovat omaksuneet tai kehittäneet itsellensä uuden asuinalueensa puhekielen ja kulttuurikoodiston – kuten esimerkiksi 1900-luvun alkuvuosien työläiskaupunginosien nuoret slangin tai New Yorkin siirtolaiset englannin. Arvo Turtiaisen runon mukaisesti Polvijärven ja Kiimingin yhtyessä syntyy Helsinki.

Integraatio edellyttää yhteiseloa. Varoittavista esimerkeistä kuulimme mm. vuoden 2006 Kaupunkitutkimuksen päivillä, professori Sebastian Rochén täyttäessä salin kuvilla Pariisin palavista lähiöistä, tai lukiessamme Tuomas Nevanlinnan aiempaa kolumnia Chicagon kaupunkirakenteesta ja turvattomuudesta. Kaupungin erilaisten asukasryhmien linnoittautuminen omille asuinalueilleen ja toiseuden torjuminen tuottavat entistä suurempia pelkoja ja epäluuloja. Ensimmäisen maailmansodan Helsingissä kiinalaishysterialla ei ollut katetta – vaikka kyseessä ilmeisesti olikin pakkotyöhön komennettu vankijoukko – ja juutalaissyytökset unohtuivat pian kun keinottelun huomattiin olevan koko kansan huvi. Tästä huolimatta pelot – puolin ja toisin – olivat koettuna todellisia ja ohjasivat ihmisten käyttäytymistä.

Marraskuun lopulla seuran järjestämässä tilaisuudessa emerituskaupunkisuunnittelija Mikael Sundman nosti Helsingin 1900-luvun viimeisten vuosikymmenien menestystarinaksi alueellisen segregaation vähentämisen ja estämisen – varoittaen samalla aikojen olevan muuttumassa. Sundmanin ajattelun kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Kaupungissa asutaan yhdessä muiden ihmisten kanssa, eikä tämä ole mahdollista, jos ei vähintäänkin siedetä ja hyväksytä myös omasta taustasta poikkeavia kanssakaupunkilaisia. Erilaisten kulttuurien ja sosiaaliryhmien kohtaamisesta taisi osaltaan olla kyse myös ajankohtaisessa kertomuksessa, jossa kerrotaan tapahtumista Betlehemissä parituhatta vuotta sitten.

Mukavaa joulun odotusta kaikille!

9.12.2010

Samu Nyström

10.10.2010 Puheenjohtajalta

Kaupunkipareja

Eurooppalaisen kaupunkihistorian suuri linja on jo pari vuosikymmentä ollut vertaileva tutkimus. Sen mukaan tietyn kaupungin historiaa ei kirjoiteta niinkään sen sisäisten, hallinnollisten ja sosiaalisten vaiheiden näkökulmasta kuin suhteessa toisiin kaupunkeihin ja kansainvälisiin prosesseihin. Vertailtaessa etsitään esimerkiksi kaupunkipareja, joilla on riittävästi samanlaisuuksia yhteiseksi pohjaksi, mutta myös sopivasti erilaisuuksia kiinnostavuuden turvaamiseksi. Maantieteellisesti kaupungit voivat sijaita lähekkäin tai sitten ei. Miksi tutkija vertaa juuri tiettyä kahta tai useampaa kaupunkia, voi johtua sattumasta tai välttämättömyydestä, mutta yhtä lailla muuta kautta syntyneen yhteistyön jatkeena.

Huoletonta vertailua harjoittaa kaupunkihistorian konferenssimatkailijakin, joka syyskesän sesongin aikana löytää itsensä eri kaupungeista. Tänä vuonna kohteinani olivat Belgian Gent ja meidän Tampereemme, joita yhdistää menneisyys eurooppalaisina tekstiiliteollisuuden kaupunkeina, samaa sarjaa kuin Englannin Manchester, Ruotsin Norrköping ja Ranskan Lyon, ja Intian Ahmedabad. Gentin merkkivuodet osuivat 1800-luvulle, Tampereen 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä 1960-luvulle. Kummallakin kaupungilla on vaikuttava vanha keskusta veden äärellä ja molempien nykyinen jälkiteollisen ajan identiteetti perustuu osittain yliopistoon. Tampereen elokuisen konferenssin "Reusing the Industrial Past" teemat liittyivät teollisuushistoriaan ja kulttuuriperinnön suojeluun. Gentissä syyskuun alussa keskustelimme European Association for Urban Historyn (EAUH) konferenssissa eurooppalaisten ja vähän muidenkin maanosien kaupunkien historiasta ja sen tutkimuksesta.

Seuramme antoi panoksensa kumpaankin konferenssiin. Tampereella järjestimme oman session ”Values and meanings in urban industrial heritage”, joka keräsi lähes 60 kuulijaa pieneen luentosaliin keskustelemaan Maailmanperintökomitean valintaperusteista, Tammerkosken teollisuusmaisemasta, Sunilan teollisuusyhteisön modernin arkkitehtuurin kansallisesta ulottuvuudesta ja historian käytöstä kulttuuriperinnön suojelupolitiikassa. Gentissä oli useampiakin sessioita, joiden puheenjohtajista toinen ja yhdessä jopa molemmat toimivat aktiivisesti myös Seuran piirissä. Esitelmätarjonta läheni jo liiallista ja ohjelman kanssa kilpaili myös omaehtoinen tutkimusretkeily kaupungilla. Seuraava EAUH:n kaupunkihistorian konferenssi järjestetään kahden vuoden kuluttua Prahassa.

Gentillä ja Tampereella on suorakin kosketuskohta. Suomen ensimmäisen modernin tehdasrakennuksen, vuonna 1837 valmistuneen ns. Vanhan tehtaan suunnittelivat Finlaysonin alueelle Tampereelle Viipurin kaupunginarkkitehti Carl Leszig ja tehtaan tekninen johtaja John Barker, joka oli ollut hankkimassa oppia tekstiiliteollisuuden vaatimuksista ja arkkitehtuurista juuri Gentissä. Gent on portti suomalaisen teollisuusarkkitehtuurin historiaan. Finlayson oli edelläkävijä. Vanhan tehtaan kantavana rakenteena käytettiin innovaatiota, Fiskarsin tehtailla sarjatuotantona valmistettuja valurautapylväitä, joiden ohuus teki mahdolliseksi koneiden sijoittamisen aikaisempaa suurempiin yhtenäisiin huonetiloihin. Paloturvallisuutta lisäsivät ylimpään kerrokseen sijoitetut vesisäiliöt, joista sammutusvesi oli nopeasti johdettavissa suoraan palokohteeseen, eräänlainen sprinkler-järjestelmän prototyyppi. Finlaysonin tehtaan kutomosalissa otettiin myös käyttöön Suomen ensimmäinen sähkövalo vuonna 1884. Teollisuusrakennusten uudet käytöt ovat tuoneet Tampereen teollisen historian osaksi kaupunkilaisten nykypäivää. Sitä esittelevät myös Museokeskus Vapriikki ja Työväenmuseo Werstas Tammerkosken yläjuoksun molemmin puolin.

Konferenssimatkojen varjopuoli on sellaisten kaupunkien jääminen etäälle, joissa ei järjestetä konferenssia tai jossa järjestettävään konferenssiin ei halustaan huolimatta pääse. Heinäkuinen International Planning History Societyn - jonka puheenjohtaja on Seuran entinen puheenjohtaja Laura Kolbe - konferenssi ei mahtunut ohjelmaani, vaikka paikka houkutteli. Istanbulista minulla on suoria kokemuksia vain yhdeltä liian lyhyeksi jääneeltä matkalta monta vuotta sitten. Sen jälkeen olen halunnut vahvistaa yhteyksiäni siihen toiveiden toistaiseksi toteutumatta. Päämäärä on ennallaan, vaikka kaupunki ei ihan lähellä sijaitsekaan.

Kirjoitukset ovat kuitenkin tuoneet Istabulin lähemmäksi. Orhan Pamukin kirjat Istanbul ja Other Colors herättivät pysyvän kiinnostukseni kaupunkiin, jonka piirteistä löydän jotain hyvin tuttua ja omaakin. En osaa heti nimetä toista, johon se vertautuu. Pamuk kutoo yhteen todellisuuden ja fiktion: paikkoja, tapahtumia, muistoja, ihmisiä, esineitä, tunteita. Hän on tavoittanut jotain tärkeää siitä, miten kaupunkilaisen suhde omaan kaupunkiinsa rakentuu ja vähitellen lujittuu. Se ei elämän myrskyissäkään ohene eikä koskaan katkea. Kaupungista tulee osa ihmistä, joka elää sitä, osa hänen identiteettiään.

Luonteva kaupunkipari on Helsinki ja Tallinna, joiden yhteisyyttä viime vuoden toukokuussa julkaistussa Talsinki-Hellinna-kirjasessa kehitettiin Suomenlahden ylittävän kaksoiskaupunkiajatuksen kautta. Vaikka kaupungeilla on historiallisista syistä erilainen identiteetti, yhdistäviäkin tekijöitä on runsaasti, muun muassa samanlainen maailmankatsomus ja huumori. Yhä tärkeämmäksi koettua ja kiinteämmäksi toivottua yhteistyötä hallinnollisista päätöksistä riippumatta voisi kirjoittajien mukaan lisätä yhteisten projektien avulla. Tämän soisin minäkin toteutuvan.

*

Muistakaa kaupunkikolumnit: Juha Vuorinen kirjoittaa nyt otsikolla "Minä Porissa, Pori meissä".

10.10.2010

Anja Kervanto Nevanlinna

Kirjaston seinätkin houkuttelevat lukemaan

Turun pääkirjaston uusi osa avautui yleisölle vuonna 2007. Kirjaston arkkitehtuuri herätti ihailua alusta asti, ja olenkin viime vuosina saanut ilokseni esitellä rakennusta useille ulkopaikkakuntalaisille. Nyt kun kirjasto on ollut käytössä jo usean vuoden ajan, voi sitä jo tarkastella myös käyttäjän näkökulmasta. Tuliko siitä sellainen kaikki kaupunkilaiset yhteensaattava olohuone, joksi se lanseerattiin? Kuinka pitkälle ylipäätään voidaan etukäteen suunnitella rakennusten käyttötapoja ja sitä, millaisen paikan rakennus kaupungissa ja kaupunkilaisten arjessa saa?

Uuden kirjaston edellytykset olivat siinä mielessä hyvät, että vanhakin pääkirjasto oli sijainniltaan loistava ja sisätiloiltaan viihtyisä, vaikkakin ränsistynyt. Asiakaskunta oli siis jo olemassa ja rakennuksen huonosta kunnosta olivat luultavasti kärsineet enemmän kirjaston työntekijät (ja kirjat!) kuin asiakkaat. Tarpeeseen kirjasto kuitenkin tuli, sillä tilanahtaus alkoi olla tosiasia myös asiakkaille.

Tuntuu siltä, että kirjasto on suorastaan ylittänyt sille asetetut odotukset; siitä on tullut juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone kun kulttuurilaitoksen nykyaikana haluttaisiin olevan. Kirjastosta löytyvät omat houkuttelevat tilansa kaikenikäisille, ja siellä viihtyvät teinit ja pikkulapset, mutta myös tutkijat, tavalliset kaupunkilaiset ja kirjastossa päivän lehden lukevat ohikulkijat. Myös yliopisto on jalkautunut kirjastoon, ja esimerkiksi monia kirjanjulkistamistilaisuuksia on pidetty kirjaston studiossa. Uskoisin, että tämä on mahdollista siksi, että tilat ovat niin viihtyisät. Akustiikka on onnistunut, portaikko on upea ja rauhallista tilaa on riittävästi. Yksi hämmästyttävimmistä seikoista on kuitenkin se, että tämä viihtyisyys syntyy lasiseinien sisällä.

Lasi on kiehtonut arkkitehteja ja kaupunkilaisia aina ensimmäisistä näyteikkunoista lähtien. Sen kiehtovuus piilee sen ilmeisimmässä ominaisuudessa, läpinäkyvyydessä, joka paitsi keventää rakennuksen ilmettä, myös mahdollistaa näkymän rakennuksen sisään. Tätä ominaisuutta onkin pyritty hyödyntämään rakennusten markkinointipuheessa. Suuret lasiseinät vaikkapa Helsingin Sanomatalossa ja tulevassa Musiikkitalossa viestittävät, tai niiden halutaan viestittävän, arkkitehtuurin keveyttä ja avoimuutta mutta myös rakennuksessa toimivien instituutioiden läpinäkyvyyttä. ”Avoimuus on Musiikkitalon keskeinen toiminta-ajatus”, kerrotaan Musiikkitalon kotisivuillakin.

Usein kuitenkin unohdetaan, että vaikka lasi materiaalina mahdollistaa avoimuuden, se ei voi sitä taata. Turhaan ei puhuta naisten työelämässä tai poliittisella urallaan kohtaamastaan lasikatosta; lasi voi materiaalina olla myös torjuva ja esteitä luova ja sen läpinäkyvyys näennäistä. Siksi laajojen lasipintojen käyttö kaupunkiarkkitehtuurissa sisältää suuria riskejä. Jos rakennuksen käyttö ei perustu avoimeen toimintaan, ei arkkitehtuurin avulla voi luoda kaupunkilaisten olohuonetta, ja silloin lasi voikin vaikuttaa falskilta ja kylmältä. Ensimmäiset uutiset käyttöön otetusta Sanomatalosta kertoivat linnuista, jotka lensivät päin ikkunoita ja taittoivat niskansa. Tämä uutinen jäi monelle vahvaksi mielikuvaksi rakennuksen luonteesta.

Turun kirjastossa lasin käyttö on hillittyä ja mittasuhteiltaan sopusuhtaista. Kadulle päin oleva lasiseinä on lukupaikan vieressä. Uskoisin, että pääsyy siihen, miksi rakennuksesta on tullut monelle niin tärkeä, löytyy kuitenkin kirjan kansien välistä. Kirjaston arkkitehtuuri houkuttelee lukemaan ja rauhoittumaan. Se, mitä ohikulkeva kaupunkilainen lasin takana näkee, on kauniisti kehystetty lukeva ihminen.

3.11.2010

Silja Laine

Minä Porissa, Pori meissä

California tumbles into the sea
That'll be the day I go
Back to Annandale

Donald Fagenin lyriikka tiivisti mutatis mutandis nuoren (mutta ei niin vihaisen) miehen tunnot, kun poistuin ovet metaforisesti paukkuen muuttotappioisesta länsisuomalaisesta kotikaupungistani 1980-luvun lopulla. Tiedettiinhän tuolloin kertoa että Porissa eivät viihtyneet kuin kateus ja keuhkotauti.

Kalifornia ei ole ainakaan tätä kirjoittaessa vielä vajonnut mereen. Mutta kun minulle viime vuonna tarjottiin mahdollisuutta palata työn merkeissä samaiselle paikkakunnalle, jossa menneisyys kävelisi varoittamatta nurkan takaa vastaan, otin haasteen liki epäröimättä vastaan. Ja tapani mukaan vielä tendenssimäisyyden aallonharjalla, sillä samana vuonna kyseinen taajama kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen palasi muuttovoittokunnaksi.

Päättämisprosessia tosin helpotti se, että pesti olisi vain vuoden mittainen. Tällainen ”minkä taakseen jättää sen edestään löytää”-teemavuosi, jossa joutuu kohtaamaan ne merkitysrakenteet ja maiseman jossa varttui, samalla antoi totisesti myös polttoainetta kalifornialaistyypilliselle identiteetin rakennustalkoille. Mutta jottei kolumni valahtaisi nolon sosiaalipornon puolelle, käsittelen Poria ja Porille varattua sijaa yleisessä diskursiivisessa identiteettityössä.

Rakennuspuita paikka ainakin tarjoaa, sillä jo 50- ja 60-lukujen taitteessa nuori Jörn Donner, milloin ei iskenyt naisia ravintola Otavassa juopuneiden varusmiesten nenän edestä, aloitteli päiväkirjaesseistiikkaansa ”tuossa tasangolle rakennetussa kaupungissa, jonka maisemasta puuttuu jännitys ja vaihtelu”. Näin syntyi sivarikirjallisuuden keskeisklassikko Terveenä sairaalassa, ja samalla Donnerista hetkellisesti marxisti. Pori asemoi Donneria poikkeuksellisen jylhästi; ” Ajattelin neuvoa sinua, jos tulet kaukaisesta maasta, pysähtymään tämän ruman rautasillan pieleen, tämän ruskean joen äärelle, sen matalien rantojen ja nuokkuvien talojen luo, ja miettimään oikeudenmukaisuuden mahdollisuutta, rikkauden toisenlaisen jakautumisen mahdollisuutta. Miettimään että työn ilo usein on valhe, että tuskan tunnit on korvattava tuskan palkalla ja tuskan ilolla. Miettimään tätä syvää katkeruutta, syvempää kuin yö, kovempaa kuin teräs. Olemaan ihmettelemättä sitä, että tässä yhteiskunnassa esiintyy taistelua, koska taistelua tulee aina esiintymään niin kauan kuin taistelun syitä esiintyy. ”

Donnerin aikana Porissa ” joen rantaa kävellessä tuntee tehtaiden hajun, niiden tehtaiden jotka ovat tehneet kaupungista maan rikkaimpia ”. Oman lapsuuden kokemuksiani oli pikemminkin tuon hajun katoaminen, ja luokkaretket Porin Puuvillan paloa hämmästelemään. (Vaikka Puuvilla paloi lapsuuteni aikana tiettävästi vain kerran, syntyy monikkomuoto siitä elämyksestä, jonka tuo palo synnytti, ja vaikutelmasta kuin se olisi ollut jokakeväinen ilmiö).

Kaupungit eivät suinkaan kuole siihen, että tekevät vääriä asioita, vaan siihen, että ne jatkavat aikanaan oikeiden asioiden tekemistä liian pitkään. Pori kiipesi niin sinnikkäästi kaatuvaa savupiippua pitkin, että kaupungille on jo (liian) pitkään ollut varattuna yleisessä tietoisuudessa oma nissinsä, arkkityyppisin malliesimerkki taantuvasta teollisuuskeskuksesta.

1980-luvun lopun löysän rahan hulluina vuosina, kun muu Suomi taisteli city-kulttuurin juoksuhaudoissa al dente -pastan puolesta, löysi ongelmakeskeinen tutkimuskirjallisuus Porin. Tuolloin myös Yhdyskuntasuunnittelun täydennyskoulutuskeskus omassa Pori-tutkimuksessaan etsi uusia visioita ja ratkaisumalleja yhdyskuntasuunnittelun ajankohtaisiin pulmiin, ja tuli imago-rakenteluohjeistuksessaan siihen outoon johtopäätökseen, että ”porilaisilta puuttuu oma identiteetti”. Keskeinen mantra ja leikkauspiste identiteetin diskursiivisessa synnyttämisessä on ollut yhteisön katoaminen, mutta jäikö –mikäli tutkimukseen on uskominen- identiteetti tuolloin syntymättä? Ja jos näin oli, niin oliko tuo identiteettivajaus juuri Porin uusi mahdollisuus?

Vailla identiteettiä teoista saattoi jättää kaiken symbolisen pois, tyytyä pelkkään fyysiseen ja todelliseen. Vain tehdä. Tai kuten Jouko Turkka totesi; ”Porissa ihminen on jättämänsä jälki”. Synnyttikö juuri tämä sen kulttuurisen humuksen, ne hengästyttävän tuotteliaat hengentuotteet mm. musiikin, elokuvan ja kirjallisuuden puolella, joiden analysointiin valtakunnallisessa mediassa ei löydy vieläkään käsitteitä, ja joka jo itsessään on selkeä viesti teosten avantgardistisesta luonteesta?

Viime vuosina kulttuurin kukoistamisen ja elinkeinorakenteen monipuolistumisen myötä Pori onkin murtautunut kapeasta roolistaan johon enää mahdu. Uusia eväitä identiteetti-bodybildungiin on antanut myös toissa vuonna julkaistu Pori-kirja, joka asemoi itsensä kiiltokuvamaisten kaupunkikirjojen antiteesiksi. Lajityyppinä on siis eräänlainen vastakaupunkikirja, jonka kunnianhimoisena tavoitteena on kertoa mistä kaupungissa ja sen mentaliteetissa on kysymys, mitä Porissa tapahtuu todella? Teoksen kirjoittaja Janne Toivonen onnistuneesti kykeneekin kartoittamaan Porin lähihistorian; öljykriisistä alkaneeseen loputtomalta tuntuneeseen taantuman ja hauraan nousun, linkittämään kunnallispolitiikan koukerot teollisuudesta taiteeseen ja urheiluun, kaupunkisuunnittelusta työläiskulttuuriin ja väkivaltaan. Lopulta kirja on kuin hämmästynyt lääkäri röntgenkuvan äärellä, miten luut saattavat olla kaiken rysäyksen jälkeen vielä ehjiä?

Itse pelkäsin että palattuani Poriin, oloni olisi kuin kahdella Frankilla (Pellonpää & Petelius) Calamari Unionissa, jossa Eiranrannalla seisoessaan huomaavat tulleensa liian myöhään. Tämä lienee nostalgian yleinen rakenne; aina myöhässä. Pateettisen nostalgian saatoin onneksi työperiodini aikana välttämään, vaikka menneisyys läikähti ja Pori toteutui välähdysmäisinä hetkinä Kuukkarin hiekkateillä, Musan Wembleyllä, Vähärauman soittoruokaloissa, Kallonlahden teollisuusmaisemassa ja Raatihuoneenmäen nousussa. Kykenin tarkastelemaan kaupunkia uusin silmin. Vai oliko kaupunki uusi? Vaiko suhde välillämme? Joku ja lopulta kaikki oli muuttunut ja juuri sen takia silti aina läsnä. Periodin päätteeksi, jättäessäni Porin taakseni kakkostien autiudessa kaikuikin kalifornialaisen identiteettityön keskeishärmistymä;

you can check out anytime you like, but you can never leave

ja oloni oli raukean varma.

Juha Vuorinen

15.8.2010 Puheenjohtajalta

Urbaania museoarkkitehtuuria

Tein retken Nykytaiteen museoon Kiasmaan saadakseni kaupunkitutkimustani varten tuoreita kokemuksia tästä yli 12 vuotta sitten avatusta nykyarkkitehtuurikohteesta. Osuin kesän iloksi ripustettuun näyttelyyn Ilja Glazunov ja Suomi , joka museon omien sanojen mukaan ”lähestyy Urho Kekkosen ajan Suomea taidemaailman ilmiön kautta”. Historiantutkijan näkökulmasta näin ylevästi muotoiltu tavoite toteutui näyttelyssä kovin kapeasti ja epäanalyyttisesti, epäkiinnostavastikin. Konteksteja ei esitelty. Mutta milloin mainokset olisivat vastanneet todellisuutta!

Museon arkkitehtuurin arviointiin näyttely osoittautui kuitenkin yllättävän hyödylliseksi. Muistan Glazunov-kohun ajat hyvin. Kuvataiteesta ei silloinkaan ollut kyse. Yritysjohtajien ja poliitikkojen kannatti tehdä riskisijoitus muotokuvatilaukseen, vaikka tuloksesta ei ollut varmuutta. Markkinaetua Neuvostoliitossa suhteessa kotimaiseen kilpailijaan oli saavutettavissa. Glazunovilta tilattu muotokuva oli lelu, joka Neuvostoliiton johdon ystäväksi julistautuneen piti saada ”koska kavereillakin on”.

Kiasman arkkitehtuuri oli oman aikansa Glazunov-muotokuva, muotilelu. 1990-luvun alussa, kun museon arkkitehtuurikilpailua valmisteltiin ja järjestettiin, Neuvostoliitto oli romahtanut eikä liittymisestä Euroopan unioniin keskusteltu edes eduskuntavaalien edellä. Nyt ystäviä haettiin toisesta ilmansuunnasta. Nykytaiteen mekka oli New York. Monilla oli kiire osoittaa Suomen ja Helsingin vahvat yhteydet rapakon taakse. Se, että arkkitehtuurikilpailun voitti amerikkalaisen arkkitehdin Steven Hollin laatima ehdotus, oli odottamaton lisäetu. Sen avulla museo julisti kansainvälisyyttään. Samalla medialle ja muille halukkaille avautui keino tulkita museosuunnitelmaa koskevat kriittiset puheenvuorot suomalaisten arkkitehtien katkeruudeksi menetetystä projektista.

Museoon tulijalle aula on kalsea. Komeaan korkeaan tilaan ja paljaille seinille mahtuisi useampiakin nykytaiteen teoksia houkuttelemaan kävijöitä peremmälle. Kiasman peruskokoelmassa valittavissa olisi yli 9000 teosta, ja vaihtuvissa näyttelyissä on esitelty töitä kansainvälisiltä taiteilijoilta Islannista Etelä-Afrikkaan ja Valko-Venäjältä Brasiliaan. Näyttelyjen esillepanot ovat vaihdelleet. Glazunov-näyttelyn ripustus laskosteltuine sivuverhoineen ja rankomaisine piirustustelineineen oli teatraalinen. Kävijöiden joukossa näytti olevan 1970-luvulla elämänsä aktiivisinta aikaa eläneitä, joista osa kuului tulleen museoon ensi kertaa. Museolle luotu pinnallinen imago on myös torjunut joitakin kävijäryhmiä.

Kiasma suunniteltiin lähiympäristöstään irralliseksi kappaleeksi, eräänlaiseksi jättiläisveistokseksi, jonka nähdessään katsoja huokaisee ihmetyksestä. Wau-arkkitehtuurin teho jäi kuitenkin lyhyeen. Jo nyt talo näyttää loppuun kulutetulta ja vanhanaikaiselta. Rakennuksen vieressä olevaa julkista tilaa ei hoideta: rullalautojen pyöristä naarmuuntuneet kivipenkit, roskaisuus, julkisivussa hapsottavat nokeentuneet mainoslakanat ja auringon haalistama nurmikkoalue kertovat rakennuksen haltijoiden halusta rajata oma piirinsä tiukasti seinien sisäpuolelle vastoin julkisen rakennuksen perinteistä kaunistavaa vaikutusta miljööseen. Kiasma on kuriositeetti, ei luonteva osa kaupunkia. Kaksitoista vuotta ei ole riittänyt kiinnittämään sitä kaupunkikuvaan.

Pariisin Musée du quai Branly (2006) afrikkalaisen, aasialaisen ja amerikkalaisen taiteen kokoelmineen valmistui Seine-joen rantakortteliin keskelle porvariston hillittyä charmia henkivää kaupunginosaa. Huomiota on herättänyt vain sen uudisrakennuksen wau-arkkitehtuuri, joka kooltaan rikkoo perinteisen korttelin mittakaavan, eivät teokset, eikä niitäkään ole esitelty historiallisissa yhteyksissään. Lontoon Tate Modern (2000) modernin taiteen ja nykytaiteen kokoelmineen perustettiin entiseen voimalarakennukseen Thames-joen rantakortteliin keskelle kuihtuvaa työväestön asuin- ja teollisuusaluetta. Museon vaikutus kaupunginosaan on ollut merkittävä, ei arkkitehtuurin vuoksi, vaan sen innostuksen ja uudistamistahdon seurauksena, jota alueen uusi julkinen toiminta toi mukanaan. Kiinnostusta herättävät sekä näyttelyt että uuteen käyttöön korjattu teollisuusrakennus.

Millainen olisi ollut nykytaiteen museon vaikutus Helsingissä, jos sille ei olisi vaadittu uudisrakennusta Eduskuntatalon tuntumaan, vaan se olisi sijoittunut esimerkiksi 1980-luvun lopulla teollisuuskäytöstä vapautuneeseen entiseen Sinebrychoffin panimoon Punavuoreen Hietalahden torin kulmaan?

*

Muistakaa kaupunkitutkimuskolumnit: kesän kolumnistimme on ollut Seuran hallituksen jäsen Pia Olsson kirjoituksellaan Kenttä kesälaitumella . Uuden kolumnin kirjoittaja on kaupunkihistorioitsija Rainey Tisdale, joka vieraili Fulbright-tutkijana Helsingin yliopiston Collegiumissa ja Helsingin kaupunginmuseossa. Hänen kolumninsa otsikko on Coming to a Street Corner Near You .

15.8.2010

Anja Kervanto Nevanlinna

Coming to a Street Corner Near You

One of the topics I have been studying this spring is new trends in the presentation of urban history to the public. Consequently, I have been following the recent development in several cities of IPhone apps with geo-tagged urban history content. This means linking geographic coordinates to images, film footage, audio files, etc. so that you can stand on any street corner and connect to history—in the spot where it happened—through your mobile device.

In May the Museum of London launched an IPhone app called StreetMuseum that allows users to pull up geo-tagged photos and paintings from the museum's collection, all over the city. There are a few images to illustrate StreetMuseum available here to give you a sense of how it might work. The photographs of blocks bombed during WWII, now rebuilt, are particularly poignant.

Meanwhile the Powerhouse Museum in Sydney rolled out a similar project earlier this spring. Photographs of Sydney's central business district have been geo-tagged based on the vantage point of the photographer, so that you can experience what Sydney would have looked like from that same spot in, say, 1926 or 1894.

The Sydney project was built using Layar, an “augmented reality” software. Layar registers your location and sends geo-tagged information to your mobile device—for example, the closest café, any public events currently taking place, nearby “Tweeters”—as you walk around. In other words it augments your experience of a real place. Layar has been used by two developers in Germany to create a virtual version of the Berlin Wall, where the real wall used to stand.

I've been thinking about other ways urban historians might use this technology. For example, if we can remake the Berlin Wall (thankfully only virtually), what other bulldozed landmarks might we also reinsert into the landscape? In my home city of Boston, residents have never quite gotten over the 1960s urban renewal project that razed the West End neighborhood to make way for a new city hall. In 2002 a community arts organization drew the blocks and landmarks of the old neighborhood in chalk on the plaza surrounding City Hall to remind passersby of what had once been. Imagine if the West End, or the old Wooden Pasila, for that matter, were recreated in an IPhone app.

Here's another example from Boston. The 1736 Hancock House, where the American founding father John Hancock lived, was torn down in 1863 to make room for the expansion of the Massachusetts State House. But in this case it's not just images that survive: Bostonians pulled all sorts of architectural fragments from the rubble of the Hancock House, so much so that the city's collecting institutions joke they have enough individual pieces saved to resurrect the house whole-cloth. So why not use these artifacts to rebuild the house in Layar, right down to the doorknocker, which the famous poet Oliver Wendell Holmes himself salvaged from the front door?

Geo-tagging doesn't always have to mean recreation. Imagine if each of us chose ten special places in Helsinki or Turku or Viipuri and recorded historical vignettes that were then linked in an IPhone app. Could we create a more dynamic kind of walking tour that combines expert knowledge of the city with images, historical music, and even film footage? (I am imagining Mannerheim's victory parade on the Esplanade, for instance.)

Every urban block is a mixture of past, present, and future. As urban historians, when we walk around the city we recognize and understand these many layers in concert. But for members of the general public, without specialized knowledge, the city's past is often obscured. Therefore I am excited about the new possibilities that are emerging to expose history on every corner to anyone with a mobile device and an interest. I invite you to envision your own uses for this technology. Which historical moment would you pull to the surface?

Rainey Tisdale

KENTTÄ KESÄLAITUMELLA

Eilen helsinkiläisen yläkoulun kevätjuhlassa istuessani en ollut päättämässä ainoastaan lukuvuotta vaan myös ensimmäistä vaihetta uuden tutkimushankkeeni kenttätöistä. Vuosi sitten aloin valmistella tutkimusta nuorista monikulttuurisen yhteisön toimijoina ja syksyn kuluessa sain luvan aloittaa haastattelut ja havainnoinnit koulussa, jonka itsenäisyyspäiväjuhlassa hyvää itsenäisyyspäivää toivotettiin kaiken kaikkiaan 18 eri kielellä – kaikilla niillä äidinkielillä, joita koulun oppilaat ja opettajat edustivat.

Monikulttuurisuus ja kulttuurien moninaisuus ei näiden nuorten, kuten ei meidän muidenkaan, kohdalla kuitenkaan rajoitu ainoastaan kielen, uskonnon tai etnisen taustan mukanaan tuomiin erilaisuuksiin. Siihen, mikä koetaan samanlaiseksi tai erilaiseksi, tuo omat sävynsä myös erilaiset nuorisokulttuurit ja nuorten itsensä haastatteluissa korostamat erilaiset tavat suhtautua omaan ympäristöönsä. Vuoden aikana olen tavannut erilaisia oppijoita, laajan joukon eri alan harrastajia (tenniksestä joogaan ja yhteiskunnallisista nettikeskusteluista sirkuskouluun), tutkijaa karkuun ryntääviä ja häntä aktiivisesti lähestyneitä oppilaita; oppilaita, joiden kanssa on yhteinen kieli, ja oppilaita, joiden arkea voin yrittää ymmärtää vain havainnoimalla. Suurin ”kulttuurinen kriisi” tuntuikin koko kenttätyön aikana syntyvän omassa mielessäni kokiessani kyvyttömyyttä ennakoida erilaisten kohtaamistilanteiden mukanaan tuomia haasteita.

Tutkijana olen taiteillut kuuntelijan, kasvattajan ja näkymättömän naisen roolissa, samalla kun periaatteellisella tasolla olen joutunut miettimään, miten erilaisuutta voi tutkia hienotunteisesti ilman erojen uusintamista. Lukuvuosi on kulunut oppilaiden mukaan houkuttelemisessa, sopivien tutkimusmenetelmien etsimisessä ja kokeilemisessa, tutkimustehtävän tarkentamisessa ja oman tilan löytämisessä uudessa kenttäyhteisössäni – kaikki tämä toisinaan paremmalla, toisinaan huonommalla menestyksellä. Saldona on useita tunteja haastattelutallenteita ja muutama muistikirjallinen kenttäpäiväkirjamerkintöjä, jotka kaikki odottavat purkua kesän aikana.

Jälleen olen päässyt miettimään myös omaa kaupunkitutkijan rooliani: Teen tutkimusta kaupungissa, mutta teenkö kaupunkitutkimusta? Miten se, että tutkin kulttuurien moninaisuutta juuri kaupungissa vaikuttaa tuleviin tulkintoihini? Itse olen kokenut koulun erilaisten erilaisuuksien kiteytymäksi, sillä milloin ja missä muualla elämässään ihminen tulee kohtaamaan samanlaista moninaisuutta. Ainakin omassa elämässäni on ympäröivien ihmisten joukko opiskeluun ja ammattiin siirtymisen myötä muuttunut nuoruusvuosia homogeenisemmaksi, vaikka Persoonia tähän joukkoon edelleen mahtuukin. Entä miten tähän erilaisuuksien kiteytymään vaikuttaa kaupungin rytmi, tarjolla olevien vaihtoehtojen määrä tai pelkästään se, että meitä täällä kaupungissa vain yksinkertaisesti on niin monta?

Syksyllä minulla on paluu koulun arkeen: tämän lukuvuoden seiskat ovat silloin kaseja; koulutieni heidän mukanaan jatkuu läpi koko yläasteen. Kenties tänä aikana selviää sekin, millainen rooli kaupunkilaisuudella muiden kulttuuristen moninaisuuksien joukossa on heidän elämässään. Nyt tämä erilaisuuksien kiteytymä on kuitenkin villinä ja vapaana omassa urbaanissa ympäristössään: kaupunkitutkijan kenttä on kesälomalla!

10.6.2010
Pia Olsson

Puheenjohtajalta 27.6.2010

Kaupunki kartalla

Niin kauan kuin muistan, olen ollut innostunut kartoista, nimenomaan kaupunkikartoista. Helsingin puhelinluettelon karttalehdet olivat vain kalpea alku sille, mistä myöhemmin kasvoi myös karttahistoriaan ulottuva kiinnostuksen kohde. Seinälläni on jo vuosia ollut Pariisin kartta vuodelta 1789, jonka reunoja koristavat pääkaupungin monumentit. Muualta tulleet vallankumoukselliset tuskin kuitenkaan käyttivät karttaa opasteena etsiessään paikkoja mielenilmauksilleen. Myös Helsingin matkailijakarttaa vuodelta 1841 kehysti kaupungin tärkeimpiä julkisia rakennuksia kuten Senaatintalo, Yliopisto, Sairaala (nykyinen Valtiotieteellisen tiedekunnan Snellmania) ja Merikasarmi. Karttaan liittyi myös myöhemmin ikoniseksi muotoutunut näkymä Helsingin julkisivusta merelle.

Ruotsin vallan aikana keskushallinto pyrki kaupunkikarttojen avulla saamaan kaupungit hallintaansa. Kaupunkimittauksen alku suurvalta-ajalla 1630-luvulla osoitti suomalaisten kaupunkien epäsäännölliseksi muodostuneen korttelirakenteen, jota keskushallinto alkoi reguloida eli ohjata renessanssiajan ihanteita seuraaviksi geometrisen säännöllisiksi kortteleiksi. Kartoille piirrettiin sekä todellisuuden kuvaus että suunnitelma siitä, miten kaupunki tulevaisuudessa rakentuisi, joskus molempia yhdistäen. 1890-luvun Helsingin kartoilla Katajanokan satamakorttelit näyttivät erilaisilta kuin nykyään, sillä ne olivat vasta aikomuksia. Suunnitelmien toteutus saattoi viedä pitkään, mutta karttapiirrokset ohjasivat rakentamista kohti tavoitetta. Karttojen avulla todellisuutta otetaan hallintaan. Kartalle sotapäälliköt ovat perinteisesti piirtäneet strategioitaan, ja rauhan toteuduttua rajat voidaan vahvistaa, kartalle nekin.

Kaupunkihistorian tutkijalle kartat ovat paitsi innostuksen aiheita, myös kiinnostavia lähteitä. Päinvastoin kuin teknokraatin näkökulmasta voisi kuvitella, ne eivät ole täsmällisiä dokumentaatioita todellisuudesta, vaan representaatioita, esityksiä, siis tulkintoja silloinkin kun ne perustuvat matemaattisesti tarkkoihin mittauksiin. Keskeistä on kysymys, mitä osatekijöitä on karttaa varten valittu mitattavaksi, mitä ei. Tieteellisissä yhteyksissä karttoihin sovelletaan lähdekritiikkiä kuten kaikkiin kuviin. Mitä tarkoitusta varten kartta on laadittu, missä historiallisessa, taloudellisessa ja teknisessä kontekstissa sen laatiminen oli mahdollista, keitä varten kartta aikanaan tuotettiin? Oli hämmentävää todeta, että kun 1980-luvulla tutkin Nairobia, uusimmat mittakartat olivat kolonialismin ajoilta 1950-luvulta ja uusimmat mittatarkat kaupunkimaadokumentit olivat tonttikarttoja epätarkempia ilmakuvia. Entä kun Suomessa kartoilla esitettävistä asemakaavaehdotuksista jätetään korttelin vanhat rakennukset pois, vaikuttaako se kaupunkisuunnittelulautakunnan, kaupunginhallituksen tai kaupunginvaltuuston päätöksiin?

Jos mielikuvitusta riittää, kartat vievät toiseen aikaan. Itä-Berliinin matkailijakartassa 1980-luvulta ei näy yksityiskohtia kaupungin länsipuolelta, ja saman ajan Länsi-Berliinin matkailijakartalla muuri on vain viiva, jonka molemmat puolet on esitetty samalla tarkkuudella. Tukholman keskustauudistuksessa 1960- ja 1970-luvulla hävitetyt kadut elävät enää vain vanhoilla kartoilla. Helsingin historiallista kaupunkikartastoa (2009) varten laadittu kartta näyttää 17 maitokauppaa Museokadun ympäristössä vuonna 1939, kun maitotuotteet ostettiin kotiin päivittäin.

Karttojen avulla kaupunkihistorioitsija voi lievittää kaipuuta ja haaveilla tulevista kaupungeista, kenties Jorge Luis Borgesin kertomuksessa esiintyvän, hyvin tarkan kartan 1:1 mittakaavassa. Mutta tärkeintä ei saa unohtaa. Kartta on vain projektio elävästä elämästä. Kaupunkihistorioitsijalle vielä lumoavampia kuin kartat ovat ne todellisuudet, joita kartat esittävät: ihanat kaupungit.

27.6.2010
Anja Kervanto Nevanlinna

Perinteet ja uudet haasteet:
Kahdeksannet Kaupunkitutkimuksen päivät

Vuoden 2009 Kaupunkitutkimuksen päivien tilinpäätöstä viimeistellään, ja samaan aikaan vuoden 2010 päivät ovat jo hyvää vauhtia rakenteilla. Päivien teemaksi on nyt valittu Oikeus kaupunkiympäristöön , sessioiden aiheet ovat esillä päivien nettisivuilla ja call for papers on käynnissä. Päävastuu päivistä on siirtynyt vuoroperiaatteen mukaan Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuralta (SKTS) Yhdyskuntasuunnittelun Seuralle (YSS) siirtyäkseen taas seuraavana vuonna päivien kolmannelle järjestäjälle, Alue- ja Ympäristöntutkimuksen seuralle (AYS).

Kaupunkitutkimuksen päivät järjestetään nyt kahdeksannen kerran. Kahdeksassa vuodessa on jo ehtinyt syntyä vahvoja perinteitä ja vankkoja rutiineja, ja päivät ovat saaneet monia vakikävijöitä. Vuosittain Tieteiden talolle Helsinkiin kokoontuu säännöllisesti noin 200 kaupunkitutkimuksesta kiinnostunutta; mukana on paitsi kaupunkitutkimusta päivätyökseen tekeviä tutkijoita myös paljon niitä, jotka hyödyntävät työssään muiden tekemää tutkimusta. Asiat näyttävät kulkevan omalla painollaan, mutta silti on hyvä välillä pysähtyä tekemään tilannearviota: pohtia tehtyjä valintoja ja miettiä uusia haasteita. Minkälaisten haasteiden edessä ollaan nyt, kun kahdeksan vuotta on takana?

Esimerkki hyvistä perinteitä on päivien laaja-alaisuus ja moni- ja poikkitieteellisyys. Koska päiviä on järjestämässä kolme tieteellistä seuraa, mahdollisuudet tieteenalojen väliseen keskusteluun ovat erinomaiset. Mutta nämä mahdollisuudet voidaan myös hukata: on niin helppo päätyä juttelemaan omassa ryhmässään, omille kollegoilleen. Kaupunkitutkimuksen päivillä on moni- ja poikkitieteellisyyden eteen tehty jatkuvasti töitä esimerkiksi sessioita suunniteltaessa. Keskeisenä tavotteena on ollut luoda sellaisia työryhmiä, joiden puheenjohtajat ja esitelmänpitäjät edustaisivat useita eri tieteenaloja. Sama tavoite on pidetty mielessä mietittäessä päivien pääpuhujia: keynote speakereita on haettu eri tieteenaloilta, eri kielialueilta ja eri toimintaympäristöistä.

Perinteistä ja rutiineista on monella muullakin tapaa hyötyä. Kaukana tuntuvat olevan ne ajat – vaikka niistä on vain muutama vuosi – jolloin järjestelyissä mukana ollut Sampo Ruoppila kirjoitti lähes kymmensivuisen ”oppaan” Kaupunkitutkimuksen päivien järjestämisestä. Oppaalle tuntui olevan tarvetta, koska oikein mikään ei vielä sujunut rutiinilla. Monet asiat tehtiin viime hetkellä tai liian myöhään, eikä mikään tuntunut menevän kerralla oikein. Ratkaisujen sijaan tuli tehtyä monia hätäratkaisuja. Näistä ”lastentaudeista” on nyt selvitty. Pitävät aikataulut ja rutiinit ovat antaneet aikaa keskittyä enemmän päivien sisältöön.

Perinteiden myötä myös yhteistyökuviot ovat monipuolistuneet. Kaikkea ei enää tarvitse ideoida itse, vaan voidaan myös tarttua erilaisiin yhteistyötarjouksiin. Esimerkiksi tästä käy hyvin viimevuotinen yhteistyö Helsingin ja Tallinnan kaupunkien yhteisen Helsinki-Tallinn Euregio –yhdistyksen kanssa. Tämän yhteistyön tuloksena järjestettiin kaupungintalon Empiresalissa aamukahvitilaisuus, jossa Demos Helsinki esitteli oman visionsa kaksoiskaupunkikehityksestä ja paneeli kommentoi ja keskusteli aiheesta.

Perinteet ja rutiinit ovat erinomaisia asioita, mutta niistä voi myös tulla suuria uudistumisen esteitä. Miten löydetään uusia aiheita ja uusia näkökulmia, kun on helpompaa järjestää päivät saman kaavan mukaan? Miten päivät pysyvät atraktiivisina? Päivien uudistamiseksi on tärkeää saada palautetta. Uusia ideoita ja kritiikkiä tulee järjestäjille joka vuosi jonkun verran, mutta niitä toivoisi enemmänkin. Täydellisiä päivistä ei koskaan saada, mutta palautteen avulla niitä voitaisiin rakentaa edelleen siihen suuntaan, että kaikki kävijät löytäisivät sieltä jotakin kiinnostavaa ja innostavaa.

Tärkeää on myös, että Kaupunkitutkimuksen päivien järjestelytoimikunnassa vaihtuu väki tarpeeksi usein. Tarvitaan toki jatkuvuutta, ettei päädyttäisi ”keksimään pyörää” yhä uudestaan, mutta tarvitaan aina myös uusia ihmisiä, joilla on uusia ideoita ja kontakteja. Allekirjoittanut noudattaa nyt tätä kultaista sääntöä. Olen ollut monena vuonna mukana järjestämässä päiviä, mutta seuraavan kerran aion olla paikalla vieraana. Kaupunkitutkimuksen päivien järjestäminen on ollut joka vuosi hieno kokemus, mutta vieraana olossakin on puolensa. Voin kerrankin istua kuuntelemassa esitelmiä pohtimatta, riittäkö kahvipulla, toimivatko tekniset laitteet ja valvovatko puheenjohtajat esitelmöitsijöiden ajankäyttöä.

Kaupunkitutkimuksen päivien call for papers nettisivulla:

http://www.kaupunkitutkimuksenpaivat.net/

Marjaana Niemi

Puheenjohtajalta 14.1.2010

Oikeus kaupunkiin

Kaupunkitutkimuksen päivien tämänvuotinen teema on ”Oikeus kaupunkiin” – tai oikeastaan ”Oikeus kaupunkiympäristöön”. Kun keskustelimme teemasta Seuran hallituksessa viime syksynä, en niinkään ajatellut kaupunkitutkimuksen klassikkoa Henri Lefebvre'ä ja hänen kirjaansa ”Le droit à la ville”. Mielessäni oli ennen muuta ajatus kaupungista juridiselta kannalta, monenlaisten oikeudellisten prosessien seurauksena.

Juridiikkaa sisältyy sekä kaavoitukseen että rakentamiseen. Kaupunginvaltuuston hyväksymä kaava on juridinen asiakirja, jonka reunaehdot on määritelty laeissa, eri maissa eri tavoin. Arkkitehtuurikilpailujen havainnekuvilla ja pienoismalleilla voi olla suurikin merkitys kaupunkisuunnittelijan visioiden kuvaamisessa, mutta rakentamisen ohjaus tapahtuu vain laillisesti sitovan kaavan avulla. Tämä on jäänyt katveeseen keskusteluissa wau-arkkitehtuurista ja kansainvälisistä julkkisarkkitehdeista.

Asemakaavojen kuvakieli on vaikeaa ja erityisen vaativaa kaupunkilaiselle on osata lukea kaavasta, minkälaisia muutoksia sen toteuttaminen tarkoittaisi todelliseen ympäristöön. Kaavoituksen käytäntöjäkään ei ole kehitetty kansalaisten osallistumismahdollisuuksien parantamisen suuntaan. Suunnitellut uudisrakennukset kaavaluonnoksissa esitetään, mutta paikalla jo olevia rakennuksia, puita ja maastoa ei välttämättä samasta piirroksesta löydä.

Kaupunkilaisten mahdollisuuksia osallistua omaa kaupunkiaan koskevaan päätöksentekoon - myös suoraan, ei vain edustuksellisen demokratian muodossa - on uusimmassa lainsäädännössä pyritty vahvistamaan. Asiantuntijuuteen nojaavassa yhteiskunnassa ei valtaa kuitenkaan anneta kaupunkilaisillekaan vapaaehtoisesti. Kun joidenkin vaativimpien asemakaavojen käsittely etenee virkakoneistossa näppärin tempuin luovimalla vahvan kansalaismielipiteen vastaisesti joskin lainsäädännön sallimissa rajoissa, tulee asioihin vaikuttamaan pyrkiville kansalaisjärjestöille tarve saada käyttöönsä juristin asiantuntemusta. Muutama vuosikymmen sitten kaupunkirakentamisesta innostuneita oikeustieteilijöitä oli liikkeellä, mutta enää alue ei ole muodikas. Auttaisiko nyt, jos kaupunkilaisten oikeus kaupunkiin nähtäisiin myös ihmisoikeuskysymyksenä?

Toinen oikeudellinen kenttä liittyy kaupunkirakentamisen sopimuksiin. Puolueiden edustajat käyvät neuvotteluja erilaisten intressiryhmien, mm. valtion, yksityisten maanomistajien ja kiinnostuneiden rakennuttajien kanssa ja sopivat keskenään kaavoituskysymyksistä. Ongelmallista tämä on silloin, kun neuvotteluprosessista tai jopa tehdyistä sopimuksista ei kaikkea tarpeellista tietoa anneta valtuutetuille eikä kaupunkilaisille. Esimerkiksi Kampin kauppakeskuksen suunnitelman kohdalla perusteluna käytettiin rakennuttajan edellyttämää liikesalaisuutta.

Kaupungin muutoksessa juridiset sopimukset, olivatpa ne sitten asemakaavoihin tai rakennusten toteutukseen liittyviä, ovat välttämättömiä. Kaupunkilaisten näkökulmasta oleellista ovat niiden kautta avautuvat mahdollisuudet parempaan ympäristöön. Jos sopimuksen lopputulos on kaupungin ja kaupunkilaisten kannalta suotuisa, ei yksityiskohtien neuvotteluun käytetty aika ole kulunut turhaan.

Dagens Nyheterissä kerrottiin taannoin kampanjasta, jonka tavoitteena oli suojella ja vahvistaa käytöstä katoavia tai merkityksiltään ohentuneita sanoja. Kampanjaan osallistuvat adoptoivat sanoja sitoutumalla käyttämään valitsemaansa ilmaisua useita kertoja. Tätähän voisi soveltaa kaupunkeihin. Adoptoikaamme paikkoja, joiden käyttö on muuttunut tai muuttumassa tyhjänpäiväiseksi mutta joiden luonteen kaupunkikulttuurin osana haluaisimme elvyttää. Toteutetaan adoptointi ”äänestämällä jaloillamme”: vietetään enemmän aikaa niissä.

Sisätilat ovat otollisia adoptiokohteita. Valitsisin heti Postitalon pääsalin ja Rautatalon hienon piazzan. Kiinteistönomistajan suljettua Rautatalon julkiselta käytöltä voisi pääsy sinne tosin olla hankalaa. Ulkona adoption kohdentaminen on vaikeampaa. Miten adoptoida paikka, jonka luonne on vaarassa ohentua kansainvälisen kiinteistösijoittajan pyrkiessä rakentamaan siihen ökyhotellin? Riittävätkö tuhannetkaan äänestävät jalat osoittamaan kaupunkilaisten kiinnostusta säilyttää paikan historialliset merkitykset?

Kaupunkitilan adoptointi laajentaa omistuskäsitettä oikeustieteen ahtaan määritelmän ulkopuolelle. Ottaessaan julkisen kaupunkitilan osaksi omaa elämäänsä kaupunkilaiset saavat samalla oikeuden kaupunkiin, omaan kaupunkiinsa.

*

Lukekaa Suvi Taljan kaupunkitutkimuskolumni ”Stadion ja kaupunki” hänen tämänhetkisestä kotikaupungistaan Yhdysvaltain Bostonista! Seuran varapuheenjohtaja Marjaana Niemi on seuraavan kolumnin kirjoittaja.

14.1.2010

Anja Kervanto Nevanlinna

Stadion ja kaupunki

Stadionit ihastuttavat ja vihastuttavat. Stadionit toimivat niin henkilökohtaisina, paikallisina kuin koko kansakunnankin muistin paikkoina. Stadioneihin liittyy paljon rahaa ja politiikkaa. Ja ne vievat paljon tilaa. Stadioneihin voidaankin liittää monia kaupunkitutkijoita kiinnostavia teemoja. Stadioneiden ja niiden myötä suurten massatapahtumien merkitystä kaupungeille on tutkittu muun muassa talouden ja ympäristön näkökulmista. Brittiläinen urheilumaantieteilijä John Bale on myös analysoinut modernia stadionrakentamista ”urheilumaiseman rationalisoimisena” ja ”tilan kolonisoimisena”.

Fenway Park ja Boston lokakuussa 2009

Bostonin metropolialueella löytyy kaksi hyvin erilaista urheilumaisemaa. Kaupungin keskustan liepeillä sijaitsee vuonna 1912 rakennettu kuuluisa Fenway Park, joka nimestään huolimatta ei ole puisto, vaan 35 000 hengen baseball-stadion. Vuosisadan alun amerikkalaisen pesäpallon ”kultakauden” aikana rakennettujen stadioneiden nimissä esiintyi yleisesti termi ”park” tai ”field”, mikä kuvasti urbanisoituvan yhteiskunnan nostalgista halua tuoda kaupunkiin elementtejä kadotetusta maaseudun idyllistä. Fenway Parkin luonnonnurmella pelatut baseball-ottelut tarjosivat vuosisadan alun bostonilaisille seesteisen pakopaikan teollisuuskaupungin meluista ja saasteista.

Koska Fenway Park rakennettiin aikanaan olemassaolevan kaupunkirakenteen sisälle ja sen ulkoreunoja on ajan mittaan vähitellen muokattu, on se muodoltaan epäsymmetrinen ja sulautuu hyvin osaksi naapurustoaan. Visuaalisesti stadionrakennelma ei siten dominoi ympäristöään. Fenway Park lähinnä kuuluu ja näkyy pelipäivinä tuhansien baseball-fanien kansoittaessa ja ruuhkauttaessa läheiset ravintolat, baarit, kadut ja joukkoliikennevälineet.

Stadion on rakenteiltaan vanhentunut ja osa sen ahtaista ja epämukavista katsomopaikoista sijaitsee paljaan taivaan alla. Stadionilla järjestettävät urheilutapahtumat ovat kuitenkin järjestäen loppuunmyydyt ja Fenway Park on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Bostonin suosituimmista turistikohteista ja paikallisidentiteetin tukipilareista. Tämä on merkittävä saavutus siinä mielessä, että kaupungilla riittää amerikkalaisen mittapuun mukaan hyvin paljon muitakin historiallisia ja kulttuurisia nähtävyyksiä.

Kuitenkin viimeksi vuosituhanteen vaihteessa ehdotettiin jälleen stadionin kokonaan purkamista ja huomattavasti suuremman kompleksin rakentamista paikalle. Stadionin purkamista ryhtyivät vastustamaan useat paikalliset ja osavaltiotason kansalaisjärjestöt, jotka kuitenkin olivat stadionin osittaisen modernisoimisen kannalla. Lopulta julkistakin tukea hakenut uudishanke kaatui rahoittajien erimielisyyksiin, ja olemassaolevia rakenteita vain korjailtiin ja istumapaikkoja lisättiin.

Toisenlaista urheilumaisemaa edustaa kaupungin keskusta-alueelta noin 50 kilometrin päässä sijaitseva Gillette Stadium. 2000-luvun alussa valmistunutta 75 000 katsojan stadionia edelsi samalla paikalla vuonna 1971 valmistunut Foxboro Stadium. Kuten Fenway Parkin kohdalla, myos Foxboro-stadionilla on kuvattu katsojilla olleen arkaaiset olosuhteet ja ankeat istuimet. Ilmeisesti tämä ei kuitenkaan ehtinyt jalostua nostalgiseksi pääomaksi, sillä noin 30 vuoden ikään ehtineen Foxboro-stadionin purkamista vastaan ei syntynyt minkäänlaista suurta kansalaisliiketta. Halvalla rakennetun stadionin kohtaloon vaikutti todennäköisesti myös sen sijanti.

Foxboro-stadion ei nykyisen Gillette-stadioninkaan tavoin identifioidu mihinkään yksittäiseen kaupunkiin, kaupunginosaan tai naapurustoon. Stadionin kotijoukkueena amerikkalaista jalkapalloa pelaava Boston Patriots muutti nimensäkin ”seudullisemmaksi” versioksi New England Patriots, kun se siirtyi edesmenneelle Foxboro-stadionille 1970-luvulla. Viime vuosikymmenien aikana on stadioneita rakennettu jälleen amerikkalaisten suurkaupunkien keskusta-alueillekin piristämään taloutta ja turismia. Foxboro/Gillette-stadionin alue edustaa kuitenkin puhtaimmillan hajaantunutta suburbaniaa. Stadion seisoo keskellä metsäistä haja-asutusaluetta, 14 000 autoa vetävän parkkipaikkaerämaan ympäröimänä. Uuden stadionin kylkeen on viime vuosina rakennettu myös ostosalue ja hotelli. Alueesta tulee helposti mielleyhtymä kansainvälisiin lentokenttäkomplekseihin, etenkin kun turvatoimet stadionin sisääntuloporteilla ovat vähintäänkin yhtä kunnianhimoiset.

Tulevaisuus näyttää, syntyykö Gillette-stadionille, jos sitä ei korvata parin vuosikymmenen päästä uudella stadion 3.0-versiolla, paikan tuntua ja omaa identiteettiä. Ihmiset kuitenkin luovat omia muistojaan urheilu- tai kulttuurispektaakkelien kohokohdista ja yhdessä vietetystä ajasta, huolimatta stadioninrakennelman ulkoisesta yksitoikkoisuudesta ja standardimaisuudesta. Parkkipaikkaerämään keskellä näyttää lisäksi myös tälläkin stadionilla kukoistavan hyvin niinsanottu ”tailgating”-ilmiö. Tämä stadionin tapahtumista erillinen oheisfestivaali muuttaa parkkialueen omaleimaiseksi ”puutarhajuhlaksi”, jonne ihmiset tuovat omat grillinsä, puutarhakalusteensa ja osa jopa televisionsa pelin katsomista varten. ”Tailgating” on muodostunut eräänlaiseksi vastailmiöksi stadionbisneksen laskelmoidulle kaupallisuudelle ja korkeille sisäänpääsymaksuille.

16.11.2009

Suvi Talja

Puheenjohtajalta 10.10.2009

Taikasanoja kaupungin hallintaan

Design, esim. design-hotelli.

Ennen, 1950-luvulla design tarkoitti korkeatasoista suunnittelua ja valmistusta, esim. Finnish design. Nyt, 2000-luvulla sitä käytetään taikasanana peittämään huonoa laatua ja kyseenalaista valmistelua kuten Katajanokan ökyhotellihankkeessa. Design-sanalla omien etujensa ajajat pyrkivät nostamaan suunnitelmansa asiantuntijoiden asiaksi, kaupunkilaisten elämänkokemuksen yläpuolelle ja heidän arvostelunsa tavoittamattomiin. Design-sana korostaa kansainvälisyyttä ja muodikkuutta. Samalla se ilmaisee kyvyttömyyttä ymmärtää historiallisia arvoja. Käsitteen käytössä ilmeni epäjohdonmukaisuutta, kun entinen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen ajoi hotellin uudisrakennusta Helsingin historialliseen sydämeen, vaikka on puhunut Rooman historiallisen keskustan laadusta. Pantheonin aukiolle eivät kuitenkaan edes hyväveliverkostot eivätkä lahjukset tuo hotellin uudisrakennusta. Tutkiva journalisti voisikin selvittää, minkälaisten kansainvälisten ja kotimaisten vaikuttajaverkostojen ja mahdollisten vastapalvelujen kautta Katajanokan hanke on saanut tukijoita ohi demokraattisen valmistelun ja kaupunkilaisten yhteisten etujen. Omertan laki on käytössä, hankkeesta eivät alemmat virkamiehet saa enää puhua julkisesti.

Aalto, esim. Aalto-hotelli, Aalto-yliopisto.

Kansainvälisesti kuuluisan sankariarkkitehdin nimellä halutaan glorifioida hankkeita, joilla ilman etuliitettä ei ilmeisesti olisi tulevaisuutta. Taikasana peittää tyhjyyden: sen, ettei keisarilla ole vaatteita. Nimi ei tuo sisältöä. Korpinen yritti myydä Katajanokan hanketta ensin Aalto-hotellina kaupunginvaltuutetuille, mutta nimi ei siinä joukossa tehonnut. Innovaatioyliopistoa markkinoidaan nyt Aalto-yliopistona, jonka logo A? kertoo neuvottomuuden jatkumisesta. Aallon harjalla voi yrittää ratsastaa, mutta Suuri Aalto voi tsunamin tapaan huuhtoa pois lopunkin substanssin.

Kaupunkilaisten olohuone, esim. Keskustakirjastosta.

Tarkoitus on luoda mielikuva kaikille avoimista yhteisistä paikoista ja kodikkaasta ihmisläheisyydestä, millä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. (Fasadin henki, 2001.) Käytetään taikasanana mm. Keskustakirjaston yhteydessä piilottamaan hankkeen ajajien pakkomiellettä uudisrakennuksesta, jonka he kuvittelevat täyttävän kaikki Pasilan pääkirjastoon neljännesvuosisata sitten asetetut mutta toteutumattomat toiveet. Mikko Leistin selvitys Keskustakirjastosta (2007) kuvasi monenmoisia toimintoja, mutta ei kirjoja tai lehtiä eikä niiden lainausta. Kuinka ohueksi voivat kirjastoihmiset päästää ydintoiminnan ilman että kirjastonimikkeeltä putoaa pohja: elääkö kirjaston henki yhä, vaikka konkretiaa ei näy? Ja miksi kirjastoon pitäisi julkisin varoin rakennuttaa ravintola-, kahvila-, näyttely- ja kokoustiloja ja yleinen saunakin, kun niitä on keskustassa muutenkin? Radikaali säästöehdotukseni: ulkoistetaan ne! Varataan kirjasto kirjoille ja niiden lainaamiselle, ne ovat kaupunkilaisille tärkeitä. Muuten olen sitä mieltä, että Postitalo sopisi täydellisesti uuden Keskustakirjaston paikaksi.

*

Lukekaa syyskuussa ilmestynyt kaupunkikolumni, Marc Schalenbergin kirjoitus Kjell Westön Helsingistä!

Anja Kervanto Nevanlinna

10.10.2009

The Reinvention of modern Helsinki in Kjell Westö’s Där vi en gång gått (2006)

When works of “fiction“ dealing with particular historical periods receive some attention on screen, on the stage or in books they easily turn into semi-official visions or preconceptions of the period and/or the place concerned. Victorian London has been “captured” by Dickens no less than post-Revolution Paris by Balzac to a degree no academic historian or sociologist could ever match; Orson Welles’ Third Man has defined ideas of what Vienna in the late 1940s must have been like, and Fellini’s Dolce Vita soon came to be considered as an iconic portrayal of postwar extravagance in Rome.

It remains to be seen whether Westö’s novel will attain a similarly prominent status as regards Helsinki in the first third of the 20th century; it has not been turned into a movie so far - although there was a theatre version in Finnish (Missä kuljimme kerran) performed in Helsinki in 2008. The attention it has received since its publication three years ago has been extensive, anyway. In line with historical sensibilities, the experience and remembrance of the Finnish Civil War of 1918 were commented on extensively. It can be argued, however, that the main plot of the novel is the biography of Helsinki itself: from a fast-growing adolescent around 1900 to a mature and in some ways marked adult in the late 1930s. As with human beings, some cities are more up to their times than others, some age prematurely, others remain surprisingly robust. Helsinki is portrayed as prototypically modern in Westö’s text – and I hasten to add that these lines do not stem from a literary scholar nor from an expert in the history of Helsinki, but from an urban historian new to the Finnish capital, linguistically incompetent enough to read the text in German translation (btb Verlag, 2008), but intrigued just the same by the panorama it draws.

Obviously, the author is utilising signifiers of modernity to portray the city as an emerging European metropolis. This holds true for the import of the latest fashion(s) like jazz music, enjoyed in the company of other young adults and of creatively composed drinks in the 1920s;
for the extending international connections exemplified by sailor Allu Kajander, whose professional and emotional travels are virtually spanning the globe, or by the much revered, well-off and independent-minded “new woman” Lucie Lilljehelm moving to Paris several times – also in contrast to Henriette Huldqvist, the ageing actress from Stockholm. Various other impulses from Berlin and from the U.S., as emblems of interwar modernity, are integrated into the novel’s plot.

Modern technology, as manifest in the urban infrastructure, is a running theme throughout; electric street lamps, the extending tram network, automobiles and even airplanes abound, visual attractions like photography, cinema and mass spectator sports (notably men’s football and women’s tennis) loom large, but most of all the unremitting building activities in town are dwelled upon. From icons like the National Theatre, Torni and Carlton hotels, Stockmann’s department store and other notable constructions (which also staged and fuelled social segregation within the city, although nothing could rival the “Long Bridge” in that respect) to the more generic densifications of Töölö or Vallila as fast-growing additions to the urban texture, the physical unrest of buildings – in parallel to that of the main characters – sets the pace for Westö’s narration.

Only against such a background, the moral and political issues in the novel gain plausibility: a society, whose tensions and polarisations do not decrease after the closing of the Russian period and the Civil War, agitations and eventually destructive excitements of all sorts, but still the omnipresent “will to grow higher than the grass” (as the novel’s subtitle would be translated). The setting for such novel experiences - in the Finnish context, but arguably also beyond – is pictured vividly in Westö’s tale of urban (and social, less so of moral) modernisation, although it is put into perspective, somewhat more “stoically”, by the portrayal of “immutable” factors, notably the defining power and unpredictabilities of Finnish weather.

14.9.2009
Marc Schalenberg

www.helsinki.fi/collegium/english/staff/Schalenberg/schalenberg.htm

Puheenjohtakalta 14.6.2009

Suurkaupunki eurooppalaisittain

Mikä tekee suurkaupungista eurooppalaisen? Historialliset monumenttirakennukset, keskustassa olevat asuinkorttelit, suuret puistot vai modernit liiketalot? Mikseivät nekin, mutta minulle nimenomaan rautatie tekee eurooppalaisen kaupungin.

Toista sataa vuotta sitten rautateiden rakentaminen vauhditti kaupungistumista ja teollistumista. Rautatiet ja asemat muuttivat kaupunkirakennetta. Lontoossa rautatielinjat johdettiin keskustaan halvimmalla saatavissa olevan tonttimaan kautta, mikä aiheutti työläisten asuttamien korttelien laajamittaisia purkuja. Pariisissa rautateiden rakentamista varten laadittuja maanlunastuslakeja käytettiin myös uusien pääkatujen leikkaamiseen vanhan katuverkoston läpi ja näin muodostettujen edustavien tonttien luovuttamiseen nousevalle porvaristolle.

Helsingissä rautatieaseman lähikorttelit alkoivat pian radan valmistuttua 1860-luvulla houkutella liiketoimintaa ja aiheuttivat vuosikymmenien mittaan liikekeskustan siirtymisen Kauppatorin ja Senaatintorin ympäristöstä selvästi länteen. Tampereella kaupungin rajojen ulkopuolelle vedetty rautatielinja ja uusi asema herättivät kaupunkilaisten pelkoja kaupungin siirtymisestä työväestön ilman asemakaavaa itselleen rakentamaan Kyttälään kunnes kaupunki osti maa-alueen, liitti sen kaupunkiin ja toteutti säännöllisen ruutukaavan. Työväen alue hävitettiin.

Yhdysvalloissa rautatiet olivat tärkeitä lännen valloituksessa ja niiden merkitys säilyi
1940-luvulle saakka, mutta vahvan autoteollisuuden ja halvan bensiinin myötä niiden käyttö kuihtui New York Cityn seutua ja muutamia muita koillis- ja luoteisrannikon yhteyksiä lukuunottamatta. Upeista Union Station -rakennuksista on mm. Washington DC:ssä, Chicagossa, St.Louis’issa ja Seattlessa tehty ostos- ja kulttuurikeskuksia. Ratapihat on jalostettu rakennusmaaksi tai kaupunkien puistoiksi. San Franciscon raitiovaunut (streetcars) toimivat vain matkailijoiden houkuttimina. Amerikkalainen kaupunki on yksityisauton valtakuntaa.

Britannian siirtomaavallan aikana yksityiset rautatieyhtiöt rakensivat hallinnon edellyttämää infrastruktuuria niin Intiaan kuin Afrikan mantereelle, mutta eurooppalainen rautatieperinne sai valtioiden itsenäistymisen myötä yleensä väistyä amerikkalaisten yhtiöiden maantieliikennettä suosivien sotilas- ym. intressien tieltä. Intian suurkaupungeissa rautatiet ovat yhä keskeisin lähiliikenteen muoto.

Euroopassa raitiotiet ja metro jatkavat rautatien ajatusmaailmaa. Kuinka kotoisalta kuulostaakaan raitiovaunun vaimea kiskosoundi sen ylittäessä vaihdetta. Aikanaan paikallisjunat, underground ja metro tekivät kaupunkilaisille mahdolliseksi asua esikaupungeissa ja käydä töissä keskustassa; näin on vieläkin. Oli ihmeellistä, että jaetussa Berliinissä vanhan pääkaupungin U-bahn liitti maan alla molemmat osat toisiinsa, vaikka itäberliiniläisiltä asemilta oli pääsy siihen silloin estetty. Nyt linja taas toimii yhdistyneessä Saksassa.

Entä muualla? Englannissa 1948 valtiollistetut rautatiet yksityistettiin 1990-luvun lopulla ja samalla hallitus haaskasi mitätöntä rahasummaa vastaan rautatieliikenteen hoidon vankat ammattiperinteet ja käyttäjien luottamuksen. Vaikka yksityistämisestä nyt luovuttaisiin huonosta kokemuksesta viisastuneena, niiden uudelleen rakentaminen veisi vuosikymmeniä, eikä korkeasta laadusta silti olisi takeita. Kannattiko Englannin ottaa mallia USAsta, kun samalla menetettiin korvaamattomia arvoja? Mutta rautatienostalgia elää: Britanniassa on 120 rautatiemuseota pitämässä yllä illuusiota arvokkaasta kaupunkihistoriasta.

Meitä eurooppalaisen suurkaupungin nykypäivästä, historiasta ja tulevaisuudesta innostuneita on paljon. Urban Lovers –uutiskirjeestä, jota julkaisee A Vision of Europe –ryhmä, löytää niin kevyitä avauksia kuin analyyttisempääkin aineistoa kaupunkikulttuurista. http://www.avoe.org/urbanlovers.html Uusin numero III 2009 esittelee mm. Pietarin metrolinjaa.

Vieläkö rautatie tekee eurooppalaisen suurkaupungin? Kotikaupungissani Helsingissä puretaan vanhan satamaradan viimeisiä osia. Kun rataa 1890-luvun alussa rakennettiin valtion investoinneilla silloisen kaupunkirakenteen ympäri, kaupunkilaiset katsoivat luottavaisina tulevaisuuteen, turvaisivathan suursatamasta ja sen toimintaan saumattomasti liittyvästä radasta saatavat tuotot kaupunkiyhteisön taloudellista itsenäisyyttä irrallaan valtion määräysvallasta. Tämä toteutui Venäjän vallan viimeisistä vuosikymmenistä aina 1970-luvun lopulle saakka.

Sen jälkeen alkoi radan hidas katoaminen. Savupiipputeollisuuden rakennemuutoksen ja konttikuljetusten yleistymisen seurauksena Eteläsatama muutettiin matkustajasatamaksi. Satamaradan itäpää purettiin 1980-luvulla. Töölön tavara-asema, jonne satamaan saapunut tuontitavara oli kuljetettu, menetti samalla elämänlankansa. Teräskuljetukset Hietalahden telakalle ja konttiliikenne Länsisatamaan jatkuivat vielä 2000-luvun alussa. Ruoholahdessa asuin- ja liikekortteleiden keskellä Mechelininkadun ylittävä tavarajuna herätti kansainvälisten kaupunkihistorioitsijoiden ihastusta: historia tuli kosketusetäisyydelle, kaupunkilaisittainkin poikkeuksellisen intensiivisesti.

Vähitellen kaupungin suunnitelmat nakersivat satamaradan edellytyksiä yhä ohuemmiksi. Taloudelliset intressit olivat aikanaan tuoneet suursataman ja satamaradan pääkaupungin sydämeen, ja taloudelliset intressit myös hävittivät ne sieltä 2000-luvun alussa. Satamaan johtaneen radan kulttuurihistoriallisia ja taloushistoriallisia arvoja ei vielä nähdä, ja kun rata on purettu, näitä arvoja ei voi enää palauttaa.

Rataliikenteen perinteet onneksi jatkuvat Helsingissä niin raitiovaunuissa, metrossa kuin junissakin. Kaipaan kuitenkin sitä erilaisten pienten asioiden integraatiota, jota kaupunkilaisten toisiinsa limittyneet elämänpiirit toivat mukanaan. Tänään jokaiselle osoitetaan oma suoraviivainen väylänsä, josta ei saa rangaistuksetta poiketa. Kurvissa kiihdyttävä pyöräilijä soittaa agressiivisesti kelloa ja edellyttää jalankulkijoiden loikkivan pois pyörätieksi merkityltä kadun osalta samalla kun jalkakäytävälle pysäköity pakettiauto tai BMW estää kävelyä. Oivalluksia herättävän flaneerauksen sijasta kaupunkilainen joutuu harjoittamaan ankaraa itsehillintää edellyttävää motoriikkaa, josta nautinnot ovat kaukana.

Muistan vielä ajan, jossa kaupunkilaiset eivät liikkumistavastaan riippumatta ryntäilleet toistensa eteen vaan käyttivät tilaisuutta osoittaa kohteliaisuutta kanssakulkijoille. Ehkä sekin vielä koittaa, vaikka ei Helsingissä, niin paratiisissa - tai Pariisissa?

Hyvää kesää, kaupungilla tai ilman!

14.6.2009

Anja Kervanto Nevanlinna

Kaupungit ja terveys

Yksi 1800-luvun keskeisiä kaupunkeja koskeneita puheenaiheita oli kaupungissa asumisen terveellisyys tai oikeammin epäterveellisyys. Uhkana nähtiin muun muassa kaupunkien ilma, täynnä tieteen tuolloin vastikään löytämiä bakteereita. Kaupunkielämän kiireisyydestä taas puhuttiin jo antiikin aikana, jolloin yläluokka pakeni tasaisin väliajoin maaseudulle rauhoittumaan. Samaan teemaan liittyen saksalainen filosofi Georg Simmel kirjoitti 1900-luvun vaihteessa aistiärsytysten ylitarjonnan kaupungissa aiheuttavan hermosairauksia asukkaissaan.

Suomessa Zacharias Topelius kauhisteli helsinkiläisten surkeita asuinoloja ja asumusten epäterveellisyyttä 1850-luvun ’sosiaalireportaaseissaan’ Helsingfors Tidningarissa. Vuonna 1859 Topelius kirjoitti, että Helsingissä asuttiin ”kalliimmin ja huonommin kuin missään muualla Euroopassa” ja peräänkuulutti parempia ja ennen kaikkea terveellisimpiä asuntoja työväenluokalle. 1900-luvun vaihteen suomalaisissa kaupungeissa haluttiin varmistaa erityisesti työläislasten hyvinvointi, ja kaupunkilaislapsia alettiin eri yleishyödyllisten järjestöjen ja kaupungin taholta kuljettaa maalle kesäkuukausina vahvistumaan ja toipumaan kaupunkielämän huonoista terveysvaikutuksista. Vakavia terveyshuolia ja laajaa keskustelua Suomen kaupungeissa aiheuttivat myös muun muassa rantojen saastuminen ja jätevesiongelmat. Asuinympäristön terveellisyys olikin pitkään kuuma puheenaihe Suomen kaupungeissa.

Nykyisessä kaupunkiasumisesta käytävässä julkisessa keskustelussa terveyskysymykset eivät ole nousseet samalla tavalla puheenaiheeksi kuin aiempina vuosisatoina. Kaupunkiasumisesta puhuttaessa keskitytään useimmiten asuinalueen viihtyisyyden arviointiin, arkkitehtuuriin tai asumisen laadun mittaamiseen (joka ei sisällä terveysnormeja). Tai kaupunkiasumista arvotettaessa painotetaan hyviä kulkuyhteyksiä, ei kaupunkilaisten terveyttä.

Miksi kaupunkiasumisen terveellisyydestä ei keskustella enempää? Kaupungissa asumisessa on omat terveysriskinsä ja niihin on mielekästä kiinnittää huomiota. Tutkijat tuovat säännöllisesti esille tutkimustuloksiaan muun muassa siitä miten korkea melutaso aiheuttaa ihmisillä stressitason nousua, joka taas puolestaan voi altistaa sydänsairauksille. Ilmastomuutos aiheuttaa myös omat erityisongelmansa suurkaupungeille. Jokin aika sitten uutisoitiin australialaisesta tiedekonferenssista, jossa keskusteltiin muun muassa siitä miten Sydneyn odotetaan ilmaston lämpenemisen myötä muuttuvan ihmisasumiselle mahdottomaksi noin runsaan viidenkymmenen vuoden päästä. Keskustelut kaupunkiasumisen terveysvaikutuksista käydäänkin lähinnä tiedeihmisten kesken eikä ongelmia ole erityisemmin käsitelty julkisessa keskustelussa.

Olemmeko me hyväksyneet kaupungissa asumiseen liittyvät riskitekijät itsestäänselvyyksinä, joihin on mahdoton vaikuttaa? Kaupungistuneelle elämäntavalle on vaikeaa kuvitella vaihtoehtoja – paluu agraariseen elämäntapa ei ole mahdollinen, eikä myöskään toivottu vaihtoehto, kuin pienelle vähemmistölle. Kaupunkilaisten asuinympäristön pitäisi kuitenkin olla, ei ainoastaan viihtyisä, korkealuokkainen ja hyvien kulkuyhteyksien varrella, vaan myös terveellinen.

17.6.2009

Tyhjän tilan kaupunkisuunnittelua

Seitsemänkymmentäluvulla maan kirjoittamaton tapa oli, että rakennuksen säilyttämistä karsastanut omistaja tilasi paikalle puskutraktorit välttyäkseen kiusalliselta rakennussuojeluesitykseltä. Ilmoitusvelvollisuutta rakennuksen purkamisesta ei ollut kuin poikkeustapauksissa. Joskus salaperäisesti syttynyt tulipalo hoiti loput. Näin tapahtui esimerkiksi Fontellin talolle Pietarsaaressa syksyllä 1984 pitkän suojeluprosessin ja valtioneuvoston jo tekemän suojelupäätöksen jälkeen.

Nykyinen maankäyttö- ja rakennuslaki (1999) antaa suhteellisen hyvät perusteet kaupunkien rakentamiselle olemassa olevan ympäristön ehdoilla. Lain mukaisen alueiden käytön suunnittelun tavoitteena on edistää rakennetun ympäristön kauneutta ja kulttuuriarvojen vaalimista. Kaiken rakennettuun ympäristöön kohdistuvan toiminnan lähtökohta tulisi lain mukaan olla perinne-, kauneus- tai muiden arvojen säilyttäminen. Tämä vaatimus koskee koko rakennettua ympäristöä, ei pelkästään suojeltuja kohteita. Purkaminen tulisi aina perustella painavasti.

Kaupunkiemme todellisuus on kuitenkin toinen. Kaupunkiympäristöä kehitetään edelleen turhan usein purkamisten tietä. Tämä on ainakin Tampereen tapa. Tällä hetkellä kaupungissa puhuttaa kahden, kaupunkilaisten näkökulmasta varsin keskeisen kulttuuriympäristön kohtalo.

Ensimmäisessä tapauksessa Senaattikiinteistöt haki purkamislupaa rautatieläisten seuraintalolle ja sen viereiselle asuinrakennukselle Tampereen tavara-aseman ja ratapihan alueella. Kysymyksessä on yksi viimeisistä säilyneistä nurkkauksista Tammelan perinteikkäässä kaupunginosassa ja alue, jolla kaavoitus on kesken. Maanomistajan logiikka on yksinkertainen: suunnittelualue tyhjennetään ensin rakennuksista yksittäisten purkulupien turvin. Vasta tämän jälkeen aloitetaan suunnittelu. Osin ilmeisesti kansalaisjärjestöjen aktiivisuuden johdosta Senaattikiinteistöt on vetänyt purkamisluvan pois käsittelystä toistaiseksi, mutta tavoite säilynee samana.

Toisessa tapauksessa kaupungin tilakeskus suunnittelee konsulttivoimin huimia kehittämisvisioita Näsijärven rannalla ja lähellä kaupungin keskustaa sijaitsevalla ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaalla Koukkuniemen vanhainkotialueella. Vaikka nykytilan säilyttävä vaihtoehtokin esitetään, nousee raportissa keskeiseen asemaan kysymys siitä, kuinka paljon puretaan. Kaikkein radikaaleimmassa vaihtoehdossa purettavaksi ehdotetaan 80 prosenttia alueen rakennuskannasta, mukaan luettuna kaikki 1950-luvulla rakennetut hoitolaitoksen osat. Vaikka kyseistä vaihtoehtoa tuskin valitaan, hämmästyttää, kuinka se nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain aikana voi nousta esille edes vaihtoehtona. Todennäköisesti hyväksytyksi tulee vähän vähemmän radikaali vaihtoehto, sellainen, jossa alueen kannalta keskeinen Jukola-niminen 1950-luvun rakennus puretaan. Hanke viedään pitkälle osana selvitystyötä, jonka lähtökohdat ovat aivan muualla kuin kaupunkisuunnittelussa. Kaupunkilaisten vaikutuskanavat ovat harvassa.

Molemmissa edellä kuvatuissa tamperelaisissa tapauksissa olemassa oleva ympäristö ollaan ohittamassa suunnittelun todellisena lähtökohtana. Säilyttämisen ja uudisrakentamisen tavoitteet ovat kaukana toisistaan. Tavoitteena on tyhjä tila. Kokonaisvaltaisempaa suunnittelua odotellessa – Tampereelle ja muualle Suomeen.

20.5.2009

Tanja Vahtikari

Puheenjohtajalta 21.5.2009

Kaupunkikansalaisuus pääomana

Historiankirjoituksessa kaupunkien muutoksia on ollut tapana kuvata jännittyneinä kahden valtapoolin väliin. Yhtenä poolina on (markkinataloudessa) kauppa ja teollisuus: yksityiset yritykset, jotka luovat yhteisön taloudellisen dynamiikan. Toisena on julkinen valta: valtion ja kaupungin hallinnot, jotka rajaavat yhteisön jäsenten ja yritysten oikeuksia ja velvoitteita.
Tässä kehyksessä kansalaisjärjestöt on mielletty valtapoolien katveessa toimiviksi epävirallisiksi ryhmittymiksi vailla erityisempää omaa painoarvoa, ne ovat vain eräänlaisia koristeita yhteiskunnan perusrakenteen pinnalla.

Näen asian toisin. Minulle kansalaisjärjestöt ja niissä toimivat ihmiset ovat modernin kansalaisyhteiskunnan ydin. Globaalein finanssialan käsittein: kaupunkikansalaisuus on pääomaa. Ilman sitä yhteiskunta ei toimi, tai vielä ankarammin, ilman sitä yhteiskuntaa ei ole, ei ainakaan eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa.

Käytän käsitettä pääoma viitatakseni kansalaisjärjestöihin yhtenä keskeisenä tuotantovoimana. Pääoman erityinen ominaisuus on sen kyky lisääntyä ja moninkertaistaa omat vaikutuksensa ajassa.

Kun tarkastelen kansalaisjärjestöjä pääomana, haluan korostaa erityisesti niiden vaikutusta yhteiskunnan perusrakenteisiin. Se ymmärrys, joka niissä kiteytyy, ei vain edistä hyvän ratkaisun löytämistä jossain tietyssä kaupunkisuunnittelun kysymyksessä. Vaikutukset ulottuvat paljon laajemmalle. Kansalaisjärjestöjen ymmärrys edistää hyvien ratkaisujen etsimisen ja löytämisen yleistymistä yleensäkin. Se vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa.

Mikä on eri osapuolten rooli, kun kaupungit muuttuvat? Suomessa kaupunkeja on suunniteltu vähintään 1600-luvun suurvalta-Ruotsin ajoista saakka. Kaupunkisuunnittelu on aina ollut osa julkista vallankäyttöä. Sen asettamilla ehdoilla ovat kaupunkien rakentamiseen osallistuneet sekä yksityiset rahoittajat että julkiset tahot. Vasta 2000-luvulla on kansalaisjärjestöille on annettu muodollisesti tärkeämpi rooli - Suomessa. Muualla maailmassa niiden asema on marginaalisempi niin autoritaarisissa yhteisöissä, joissa kaikki on ylhäältä ohjattua, kuin täysin markkinavoimien ohjaamissa kaupungeissa, joissa rajoituksia on niukasti.

Moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa kansalaisjärjestöt ovat kuitenkin välttämättömiä. Niiden merkitys kasvaa kun vallankäytön tavoitteet tulevat yhä kapea-alaisemmiksi, kuten on tapahtunut asiantuntijoihin nojaavassa julkisessa hallinnossa ja omistajiensa ahtaita taloudellisia etuja ajavissa yksityisissä yrityksissä.

Kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallinen pohja on sen sijaan laaja. Mikään yksittäinen asiantuntija tai asiantuntijoiden ryhmäkään ei kata samalla tavalla moninaista urbaania kenttää. Jokaisella kaupunkilaisella – ihmisellä joka elää kaupungissa ja tuntee sen ilmiöitä – on omat kokemuksensa siitä, mitkä ominaisuudet tekevät hyviä ympäristöjä.

Kansalaisjärjestöjen piiristä nousevat vaihtoehtoiset tavat nähdä ympäristön kokonaisuus ja suunnittelutilanne. Niihin kiteytyy erilaisten kaupunkilaisyhteisöjen ymmärrys kaupungista ja sen elämästä.

Ennen muuta kansalaisjärjestöt ovat vapaita: riippumattomia vahvoista intressiryhmistä. Tässä mielessä ne ovat vastakohta lobbausta harjoittaville ryhmille, jotka ajavat tarkasti kohdistettuja poliittisia päätöksiä ja lakeja toimintaansa rahoittavien tahojen etujen mukaisesti. Kansalaisjärjestöjen tavoitteet sen sijaan liittyvät yhteiskunnan ja kaupunkilaisten yhteisiin etuihin; tässä ne jatkavat valistusajan intellektuaalien hienoja perinteitä. Me kansalaisjärjestöissä toimivat haemme vaihtoehtoja, jotka tuottavat pitkällä tähtäimellä parhaan kaupunkielämän kaikille.

*

Mitä kansalaisjärjestöjen pääoma tuo kaupungeille sellaista, joka ei jo sisälly
hyvään julkiseen hallintoon ja aktiiviseen yritysmaailmaan? Vastausta voi hakea vertailemalla historiallisesta näkökulmasta muutamia kaupunkeja ja niissä toimivia kansalaisjärjestöjä. Esimerkkini ovat kaupunkeja, joissa olen itse asunut.

Helsinki on Suomessa erityistapaus. Täällä toimii yhä aktiivisesti yksi maan vanhimpia kaupunkirakentamiseen liittyviä kansalaisjärjestöjä, tänä vuonna 75 vuotta täyttänyt Helsinki-Seura. Se otti jo 1930-luvulla kantaa empirekortteleiden säilyttämisen puolesta, mikä johti 1952 Valtioneuvoston suojelupäätökseen. Helsingissä asui 1930-luvun lopulla noin neljännesmiljoona asukasta. Espoo on samansuuruinen nyt, mutta en ole toistaiseksi löytänyt sieltä kansalaisjärjestöä ajamassa kaikkien kaupunkilaisten yhteistä etua, vain kaupunginosa- ja kotiseutuyhdistyksiä, vanhimpana ilmeisesti Tapiolan Kilta, joka perustettiin 1953, samaan aikaan kuin kaupunginosakin.

Nairobissa, Kenian pääkaupungissa, asuin 1980-luvun alussa kun siellä oli noin miljoona asukasta, mutta ei Nairobi-Seuraa puolustamassa katoamassa olevaa 1920-luvun kaupunkikuvaa. Yhdysvaltain keskilännen St. Louisissa, joka tunnetaan Eero Saarisen Gateway Arch’ista, oli vuonna 1990 noin 2,5 miljoonaa asukasta. Siellä toimi Landmarks Association of St.Louis-niminen rakennussuojelujärjestö (ja varmasti muitakin), mutta niiden vaikutusvalta oli eurooppalaisia järjestöjä selvästi kapeampi. Amerikkalaisten järjestöjen toiminta perustuu yksityisiin lahjoitusvaroihin, mikä herättää kysymyksen, kohdistuuko niiden kiinnostus erilaisiin kohteisiin tasapuolisesti vai priorisoidaanko lahjoittajien suosimia rakennustyyppejä tai yhteiskuntaryhmiä. Pariisissa, jossa olen asunut sekä 1990-luvun alussa että sen lopussa ja jossa silloin oli noin 2,1 miljoonaa asukasta, toimii lukuisia kaupunkirakentamisen kysymyksiin vaikuttavia kansalaisjärjestöjä, joilla on todellista valtaa

Missä suhteissa kaupungit eroavat toisistaan? Hyvät julkisen hallinnon perinteet ja yhteiskunnallista vastuutaan kantavat yritykset luovat edellytyksiä kansalaisyhteiskunnan toiminnalle. Kaupungit, joissa kansalaisjärjestöt keskustelevat julkisesti kaupungin muutoksista, ovat samalla niitä kaupunkeja, joissa on ollut kansalaisaktiviteetteja pitkään, joissa uusia kansalaisjärjestöjä syntyy luontevasti tilanteiden mukaan ja joissa kaupunkilaisten näkökulmat pääsevät julkisuuteen ja otetaan vakavasti huomioon vallankäytössä.

*

Kaupunkitutkimuksen päivien teema tänä vuonna on urbaani kansalaisuus. Se on samalla eräänlainen omakuva. Suomen kaupunkitutkimuksen seura täyttää tänä vuonna, nyt toukokuussa, 10 vuotta. Kun puhumme kansalaisjärjestöistä, haluamme puhua myös Seuran ja muiden tieteellisten yhdistysten siitä roolista, joka lähenee kansalaisjärjestöjen toimintaa. Urbaani kansalaisuus perustuu ajatukseen, että kansalaisuuden idea sisältää sekä kansalaisten oikeuksia että velvoitteita. Oikeudet liittyvät yksilöihin ja heidän turvaansa, velvoitteet puolestaan siihen, miten yhteisön jäsenyys vaikuttaa yksilön toimintaan ja elämäntapoihin.Urbaani kansalaisuus painottaa jäsenyyksiä kaupunkiyhteisöissä.
Kaupunkilainen saa kaupungistaan monenlaista tukea. Mutta hänellä on myös velvoite ajatella ja edistää yhteistä hyvää, yhteisönsä hyvinvointia ja jatkuvuutta. Tätä on urbaani kansalaisuus. Monille kaupunkilaisille se on myös tärkeä eettinen arvo ja yksi merkittävä syy siihen, miksi haluaa kuulua kaupunkilaisten yhteisöön.

Paljon lainatussa kohdassa virkaanastujaispuheestaan 1961 John F. Kennedy puhui kansalaisuudesta tavalla, jota haluan soveltaa kansalaisjärjestöjen ja kaupunkilaisuuden ideaan: “Älkää kysykö, mitä kaupunkinne voi tehdä teidän hyväksenne; kysykää, mitä te voitte tehdä kaupunkinne hyväksi.”

Tätä yhteiskunnallista pääomaa kaupungeissa kansalaisjärjestöt edustavat. Tähän myös Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura haluaa tarjota oman panoksensa.

7.5.2009

Anja Kervanto Nevanlinna

Eurooppalaisen kaupunkikulttuurin äärillä

Matkani eteläisen Viron Tarttoon ja sydän-Bretagnen Rennes’iin herättivät kysymyksiä eurooppalaisen kaupunkikulttuurin pitkistä linjoista. Miten eurooppalaisuus ilmenee maanosan eri reunoilla?

Tartto on pohjoisen Euroopan vanhimpia kaupunkeja, kirjallisia dokumentteja siitä on jo 1000-luvulta. Alkujaan Academia Dorpatensis-nimellä tunnetun Tarton yliopiston perusti Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf vuonna 1632, muutama vuosi ennen kuin Kuningatar Kristiina 1640 perusti Turun akatemian, josta sittemmin tuli Helsingin yliopisto. Suuren Pohjan sodan aikana 1700-luvun alussa venäläiset sulkivat Tarton yliopiston, ja se avattiin vasta 1802.

Tartosta tuli 1800-luvun loppupuolella nousevan virolaiskansallisen ajattelun keskus. Neuvostoliiton aikana se oli sotilassyistä ulkomaalaisilta suljettu kaupunki. Tutkimusprojektiimme perustuva kiertonäyttely ”Dream Factories? / Unelmavabrikud?” avattiin Kööpenhaminan, Norrköpingin, Tampereen ja Helsingin jälkeen Tartossa, jossa helmikuun lopulla järjestettiin aiheeseen liittyvä konferenssi ”Industry and Modernism Revisited” Viron kansallismuseossa, entisessä Rautatieläisten klubin talossa.

Rennes’in historia on vielä pitempi. Julius Caesarin roomalaisjoukot valloittivat sen jo ennen ajanlaskun alkua. Englantilaisvalta Bretagnessa päättyi 1500-luvulla, siitä lähtien Rennes’issä oli oma parlamentti ja muita ranskalaisalueita itsenäisempi hallinto. Yliopisto perustettiin teollistumisen myötä 1800-luvun puolivälissä. Toisessa maailmansodassa kaupunkiin sijoittui miehitysvallan Bretagnen hallintokeskus, ja sodan jälkeen jälleenrakennus oli mittavaa.

Rennes 2-yliopiston kampus tavanomaisen kalseine lasilaatikkoineen sijaitsee kaupungin vanhan kaupunkirakenteen reunalla. Julkinen väitöstilaisuus, jossa olin yksi dosentuuria vaativamman habilitaatio-väitöskirjan arvioijista, pidettiin  päärakennuksessa. Pääsisäänkäynti oli suljettu ja sivuovenkin lasi pirstaleina opiskelijamellakoiden seurauksena. Sekä opettajat että opiskelijat vastustavat hallituksen suunnittelemaa yliopistouudistusta.

Kummassakin kaupunkikuvassa historialliset kerrostumat erottuvat. Tarton herttaista vanhaa keskustaa hallitsee Yliopiston − Ülikoolin − päärakennus, jonka uusklassinen arkkitehtuuri viittaa yhteiseen eurooppalaiseen kulttuuriperintöömme, kuten Helsingin yliopiston päärakennuksenkin, mittakaava Tartossa on vain pienempi. Yliopiston takana, vanhan kaupungin reunalla kohoaa Tuomiovuori, Toomemägi, entinen linnoitettu alue ja nyt puisto.

Yöllä satanut paksu lumiharso teki siitä taianomaisen maiseman, josta erottuivat goottilaisen Tuomiokirkon osin keskiaikaiset punatiiliset rauniot ja sen viereisessä notkelmassa ilmeisesti 1930-luvulla toteutettu professorien tennisklubi ulkokenttineen. Tuomiokirkon kuoriin 1800-luvun alussa rakennettussa uudisosassa on Ülikoolin historiallinen museo neuvostoajalta periytyneine virkailijoineen. Sata vuotta sitten ja vielä 1980-luvun alussa tiloissa oli Yliopiston pääkirjasto, ns. Morgensternin kirjasto, jossa tallinnalaisystäväni aikanaan opiskeli ja josta pieni osa on museoituna yhä nähtävissä. Kirjoja rakastavalle ihmiselle paikan tunnelma oli vaikuttava. Kuulinko satakielen laulavan?

Rennes’in vanhimmassa kaupunginosassa erottaa mustavalkoisia ristikkotaloja 1600-luvun malliin, osa tosin myöhemmin rakennettuja. Keskellä kaupunkia asuu ystäväni 1680-luvulla rakennetussa ja 1770-luvun suurpalolta säästyneessä huoneistossa, jonka huoneet ovat tontinmuodon vuoksi epäsäännöllisiä, kaukana nykyihanteista. Bretagnen rautatie- ja teollisuushistoria näkyy kaupungissa selvemmin kuin vanhemmat vaiheet. Vilkas liikenne ja turvaseinämin varustettu metro kertovat vauraudesta. Nopea TGV-juna vie suoraan Pariisin lentokentältä Rennes’in keskustaan. Matka kesti suunnilleen yhtä kauan kuin autolla Tallinnan lentokentältä Tarttoon.

Eurooppalaisuutta näissä kaupungeissa on historian läsnäolo, ei niinkään vanhojen rakennuskerrostumien muodossa vaan erityisesti poliittisten ja yhteiskunnallisten muutosten kautta. Kansalliset rajatkin liittyvät vain osaan menneisyyttä. Tarton yliopiston museossa vironkielisten tekstien rinnalla näki saksankielisiä kadunnimiä sisältäviä karttoja, venäjänkielisiä kuvataulujen tekstejä, perustajaa muistavan pienen ruotsinkielisen näyttelyn, monenlaisia suomalaisyhteyksiä sekä eri kansallisuuksiin viittaavia merkkihenkilöiden nimiä. Kaupungin ymmärtämiseksi pitää tuntea Baltian voimakeskusten muutoksia pitkältä ajalta. Bretonia, joka toisen bretagnelaisystäväni mukaan oli hänen ensimmäinen kielensä 1950-luvun lopulla ennen koulussa alkanutta ranskaa, on viime vuosina alettu taas opettaa lapsille, kenties Euroopan Unionin aluetukien innostamana. Englantia kummankaan kaupungin katukuvassa ei näe.

Mitä yhteistä on näillä eurooppalaisilla kaupungeilla? Sadan vuoden takaisissa tapahtumissa molemmilla oli rooli kansallisen identiteetin muovaamisessa. Tartossa kehittyivät ajatukset Nuoresta Virosta ja kansallisesta kulttuurista vastapainoksi pitkille saksalais-balttilais- ja venäläisvaikutuksille. Rennes tuli tunnetuksi oikeudenkäynnistä, jossa elsassilaissyntyinen ranskalainen mutta juutalaisena epäillyttävänä pidetty upseeri Alfred Dreyfus tuomittiin uudelleen valtiopetoksesta saksalaisten hyväksi, yhtenä näyttönä tämän vierailut sairaan isänsä luona Mulhousessa, joka oli Ranskan-Preussin sodan yhteydessä siirtynyt Saksan hallintaan. Historia jatkuu, mutta kysymykset kansakunnasta, valtiosta ja kansallisesta yhtenäisyydestä ovat edelleen ajankohtaisia, eurooppalaisen kaupunkikulttuurin ytimessä.   

15.3.2009

Anja Kervanto Nevanlinna

Jekyll & Hyde Park

Asun Obaman naapurissa. Tai tarkkaan ottaen asuin, 20. tammikuuta 2009 saakka. Olihan tuota välimatkaa neljän poikkikadun verran. Globaalissa mittakaavassa se kuitenkin on sen verran lähellä, että vaimon onnistui jopa nähdä parturista saapuva Obama noin kuukautta ennen vaaleja. Kuulemma salaisen poliisin miehistä toinen oli sympaattinen.

Presidentin vaiheisiin tutustuneet tietävät, että seutu, josta puhutaan, on University of Chicagon yliopistoalue Hyde Park. Arkkitehtuuri on täällä amerikkalaiseen tapaan eklektistä. Vuoroin betonikerrostaloja, halpoja tiilirakennuksia, Tuulen Viemää-tyylisiä omakotitalolinnoja ja oudon tasakattoisia condoja. Niin, ja se yksi Frank Lloyd Wright.

Puistoalueiltaan Hyde Park on perin pittoreski, ja kun ensi kertaa näin keskeiset yliopistorakennukset, ne toivat mieleeni Oxfordin tai Cambridgen. Eikä ihme: pian opin, että rakennukset on sekä arkkitehtuuriltaan että interiööriltään tietoisesti kopioitu brittiläisestä collegetraditiosta. Sangen amerikkalaista, niin kuin tiedämme, moinen historiallisuuden simulointi.

Saavutuksiltaan Chicagon yliopistolla (suurin, mutta silti vain yksi kaupungin monista yliopistoista) ei todellakaan olisi syytä hävetä eurooppalaisten esikuviensa rinnalla. Nobelistien määrässä se hyvinkin hakkaa suurimman osan niistä.

Ja Nobel-mittarista viis, yliopisto on muutenkin kovatasoinen. Tämän huomaa jo parin
luento-otoksen perusteella. Yleensä yliopistoissa vaikutuksen tekevät, jos ketkään, loistavat opettajat. Opiskelijat nyt ovat kaikkialla aika lailla samanlaisia. Chicagossa on päinvastoin: vaikka opettajat toki ovat erinomaisia, vaikutuksen tekee nimenomaan opiskelijoiden taso. Tämän havainnon kanssa sopinee hyvin yhteen yliopiston motto: “This is where all fun comes to die”. It indeed does: seitsemältä illalla päättyvän opintopiirin jälkeen amerikkalaiset opiskelijat menevät takaisin kirjastoon, ja saan seurakseni pubiin vain pari eurooppalaista olutsieppoa.

* * *

Hyde Park on hyvin rauhallinen kaupunginosa. Suomalaiseen makuun, joka on tottunut ajoittaiseen rajoja kolkuttelevaan juhlintaan, se on jopa aavistuksen liian rauhallinen. Mahdollisuudet nauttia alkoholia viihtyisässä, istuskelun kannalta ergonomisessa ympäristössä ovat liki olemattomat. Täällä on kaksi ravintolaa, joissa myydään olutta ja viiniä: rähjäinen pubi, joka yhä kulkee vanhan omistajansa nimellä “Jimmy’s”, sekä yliopiston oma jäsenpubi. Jälkimmäinen on miljööltään kohtuuviihtyisä, mutta sen pitkästyneet opiskelijavetäjät soitattavat rockia niin lujaa, ettei keskustelusta tahdo tulla mitään.

Muissa ravintoloissa alkoholia joko ei tarjoilla tai sitten kyseessä on BYOB-paikka (Bring Your Own Bottle = ota oma pullo mukaan). BYOB on mainio instituutio, jos mielii saada halvalla ruokaviininsä, mutta istuskeluun se ei kannusta. Enemmistö ruokakaupoista ei myy olutta. Orgaanista limonadia on sen sijaan saatavilla yllin kyllin. Tämä heijastaa kampusalueen tarpeistoa: USAssa alkoholi assosioituu alaluokkaan, ja täkäläiseen tulkintaan liberaalista ekologismista sopii juoda luonnonmukaista dieettilimua. (Kertakäyttömukista.)

Hyde Parkin akateeminen konteksti takaa sen, että alue on sosiaalisesti melko yhtenäinen ja yksi vähiten segregoituneista alueista Chicagossa. Mustavalkoiset avioparit ja seurueet ovat yleinen näky. Ei ole silkka sattuma, että Yhdysvaltain ensimmäinen afrikkalais-amerikkalainen presidentti on kotoisin juuri täältä.

* * *

Kaikki nämä totuudet ovat kuitenkin suhteellisia. Hyde Parkilla on historiallisesti huono turvallisuusmaine.

Muistatko Leopoldin ja Loebin? He olivat Chicagon yliopiston opiskelijoita, jotka 20-luvun puolivälissä päättivät huvikseen ja älyllistä ylemmyyttään osoittaakseen tehdä täydellisen murhan. (Hitchcockin elokuva “Köysi” perustuu väljästi tähän tapaukseen.) Naapurin poikia hekin. Muutenkin Hyde Parkissa oli noihin aikoihin oikea murto- ja rikosaalto. Aiheesta lukiessani silmiini osui eritoten muudan ratkaisemattomaksi jäänyt kidnappaustapaus, jonka uhri siepattiin täsmälleen nykyisen asuntoni kohdalla. Hyvät uutiset: hän jäi henkiin. Huonot uutiset: hänet kastroitiin.

Rauhallisuus ei kuulu myöskään Hyde Parkin nykyiseen itseymmärrykseen. Paikalliset tuntuvat olevan sitä mieltä, että se on sangen vaarallinen paikka, jossa hädin tuskin uskaltaa käyskennellä. Tämä johtuu siitä, että Hyde Park on eräänlainen Kauniainen slummialueiden keskellä.

Tunnetusti amerikkalainen pelon maantiede perustuu sosiaali- ja yhdyskuntapolitiikan sijasta eristämiseen: rikkaat suojamuuraavat talonsa ja hyvinvoivat alueet, joissa ne sijaitsevat, eristetään etäisyydenkasvattamisen, aitaamisen ja vartioinnin keinoin “huonoista” alueista.  Hyde Parkissa etäisyys slummialueisiin on nähtävästi liian vähäinen, jotta paikalliset voisivat tuntea olonsa turvalliseksi.

Alueella partioi kolme eri poliisia: Chicagon poliisi, Illinoisin sheriffi ja yliopiston omat poliisivoimat. Yöllä kulkee tilattavissa oleva turvabussi. Ruokakauppojen ilmoitustauluilla on etsintäkuulutusilmoituksia. Yliopiston verkkoon kuuluva voi tilata itselleen “turvallisuusraportin”, jossa kerrotaan päivän pahimmista uhista, liikkeelläolevista raiskaajista ja murhaajista jne.

Turvallisuusraportti on hyvä esimerkki siitä, miten massiiviset turvajärjestelyt nimenomaan luovat pelon ilmapiirin eivätkä vähennä sitä. En ole kertaakaan täällä tuntenut oloani uhatuksi. Varmaankin olen naiivi, ja vieläpä mies, enkä tunne paikallisia olosuhteita tarpeeksi hyvin. Mutta vasta luettuani turvallisuusraportin minkäänlainen pelko edes häivähti mielessäni.

Slummien läheisyys ei ole estänyt niiden tehokasta eristämistä. Olen siellä vieraillut, ja tiesin yhtäkään opaskirjaa lukematta milloin ghettoalue alkoi. Varoituksetta, yhden kadunpätkän ylittämisen jälkeen, alkoi lasinsirpaleiden, katuasfaltin reikien ja pahvilla paikattujen ikkunoiden valtakunta. Skandinaavi ei voinut olla ihmettelemättä: vaikka köyhyys ja rikollisuus nähtäisiinkin ylittämättömiksi luonnonolosuhteiksi, miksei edes infrastruktuurista pidetä huolta?

Tuomas Nevanlinna

4.2.2009

Tekniikan tohtori, arkkitehti Raine Mäntysalo toimii strategisen kaupunkisuunnittelun professorina ja laitos-johtajana Teknillisen korkeakoulun Yhdyskunta-suunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa (YTK). Hän on Suomen kaupunki-tutkimuksen seuran hallituksen varajäsen.

Auto: kaupunkielämäämme juurtunut teknologia

Teknologia on ympäristömme muokkaamista käyttökelpoiseksi. Se on yhdyskuntarakenteita ja -teknisiä verkostoja; rakennuksia joissa asumme ja työskentelemme; laitteita joita käytämme ruumiimme jatkeina ja joilla siirrymme paikasta toiseen reaalisesti ja virtuaalisesti…

Teknologia vapauttaa. Esimerkiksi henkilöauto on vapauttanut meidät liikkumaan nopeammin ja mukavammin. Se on mahdollistanut pendelöintiin perustuvan elämäntyylin, jossa kohtuullisen työmatka-ajan ja –kustannusten puitteissa voidaan yhdistää työ kaupungissa ja asuminen maalla. Mutta teknologia myös vangitsee. Yksityisautoiluun perustuva elämäntapamme on johtanut yhdyskuntarakenteiden hajautumiseen, missä autolla liikkumisesta on tullut myös välttämättömyys. Alueelliset väestöntiheydet julkisen liikenteen kannattavuudelle jäävät riittämättömiksi, etäisyydet palveluihin kasvavat, ja näin perheet tarvitsevat arkensa järjestämiseen usein vähintään kaksi autoa. TKK:n Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa (YTK) on meneillään tutkimushanke (kumppanina SYKE, Ympäristöklusterin Ekotehokas yhteiskunta –ohjelma) jossa tarkastelemme tällaista kaupunkirakenteen ’autoriippuvaisuutta’ ja kehittelemme vaihtoehtoja sille (ks. .

Auton keksiminen ja kaupunkirakenteen asteittainen mukauttaminen siihen ilmentää, miten uuden teknologian käyttöönotto ja yleistyminen johtaa yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin, joissa teknologia käyttää myös meitä. Teknologian käytettävyys meille merkitsee myös meidän käytettävyyttä teknologialle, kun teknologiset innovaatiot vakiintuvat niitä ylläpitäviksi teknologisiksi kulttuureiksi ja poliittis-taloudellisiksi rakenteiksi. Tässä yhteydessä puhutaan ’juurtuneesta teknologiasta’ (embedded technology) joka määrää paljolti myös tulevien ratkaisujen suunnan.

Iso kysymys innovaatiotoiminnan kannalta on, tyydymmekö innovoimaan nykyisten rakenteiden puitteissa vai tavoittelemmeko innovaatioita, joilla nykyiset rakenteet murretaan ja luodaan uusia. Kun nykyisiä hajautuneita kaupunkirakenteitamme tarkastellaan ilmastonmuutoksen haasteen näkökulmasta, nähdään selkeästi tarve nykyrakenteita murtavalle innovatiivisuudelle. Toisin kuin pääministeri Matti Vanhanen on polemisoinut, nykyisentyyppiseen liikenneinfraan tukeutuva sähköauto ei innovaationa ole riittävä vastaus tähän haasteeseen. Se ei ratkaise, miten sen tarvitsema sähköenergia voitaisiin tuottaa puhtaammin, se ei poista liikenneruuhkia, se ei vähennä autoliikenteen tilavaatimuksia suojavyöhykkeineen ja pysäköintialueineen eikä se lisää liikenneturvallisuutta.

Yhdyskuntien ja niissä eletyn arjen kestävyys ja toimivuus edellyttävät autoriippuvaisuudesta vierottautumista. Tämä on erityisen ajankohtaista Helsingin seudulla, missä Greater Helsinki Vision –kilpailun ohjelman mukaan tulisi varautua väestön kasvuun 700 000:lla vuoteen 2050 mennessä. Millaisia yhdyskuntia rakennamme näille ihmisille ja millaiseen liikkumiseen ja energiankäyttöön ehdollistamme heidät yhdyskuntarakenteillamme?

Raine Mäntysalo

Puheenjohtajalta 1.1.2009

Tammikuu, ikuinen

Keskitalven laakea auringonkaje katoilla pilviharson lomasta lupaa valon lisääntymistä, pimeydestä kohti keveyttä. Toinen asia on, voiko sen ymmärtää myös metaforaksi.

Miten menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen on ikuinen kysymys muutenkin kuin kaupunkirakentamisessa, jossa uusi tulee aina osaksi jo olemassa olevaa kaupunkia. Modernistisessa arkkitehtuurissa ihanteena tosin oli tyhjä tila, historiaton paikka, mutta se toteutui aniharvoin jos koskaan, onneksi. Kaupunki kertoo aikaa.

Jouluaattona kuolleen Harold Pinterin käsikirjoittamissa elokuvissa mennyt ja tuleva kietoutuvat yhteen. Sanansaattaja (The Go-Between, 1969) kuvaa englantilaista luokkayhteiskuntaa yli sata vuotta sitten mutta samalla sitä, kuinka rajoja ylittävät viestit muuttavat kaikkien osapuolten elämän ja ulottuvat 1950-luvulle saakka. Filmissä French Lieutenant’s Woman (1980) Pinter toteutti kerronnan monimerkityksellisyyttä limittämällä historiaan sijoitetun draaman näyttelijöiden kehittyvään suhteeseen. Katsoja näkee, kuinka mennyt selittää nykyisyyttä, mutta nykypäivä myös tuo uusia näkökulmia tapahtumien kulun ymmärtämiseen. Pinterin elokuvissa yksityinen on aina myös yhteiskunnallista, yhteiskunnalliset asiat yksityisiä asioita.

Samaa löydän Paavo Haavikolta, joka kuoli lokakuussa. Hänen kirjoituksissaan historia ja nykyisyys, yksittäinen ihminen ja kansakunta, kirjallisuus, elämä ja politiikka sulautuvat toisiinsa. Haavikolle kirjailijatyö ”on ollut ja on oleva poikkipoliittinen. Mitään asiaa ei voi yhteiskunnassa eristää, eikä ole mitään eri asioita. … Tavoitteena on kokonainen maailmankuva ja elämäntapa.” (Prospero, 1995)

Tänä vuonna, toukokuussa, Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura täyttää kymmenen vuotta. Perustimme Seuran vahvistaaksemme sellaista kaupunkitutkimusta, joka ei väistä vaikeitakaan kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia monitieteisin keinoin, eri tieteenalojen tutkijoiden yhteistyössä. Tämän näkökulman avauksessa ja syventämisessä olemme mielestäni onnistuneet. Kaupunkitutkimuksen päivät ja talvipäivä herättävät kiinnostusta. Seuran nuoruudesta huolimatta on jo nähtävissä, että uudenlaiset problematisoinnit tuottavat uudenlaisia vastauksia. Kansainvälisistä yhteyksistä tutut urbaanit ilmiöt löytyvät nykyään meiltäkin. Oman aikamme suurkaupungeissa muutosten ymmärtäminen ja hallinta ei enää ole mahdollista minkään yksittäisen tieteenalan perinteisiin nojautuen. Yhdessä olemme vahvempia.

Mitään automaattista ei Seuran toimintaan kuitenkaan sisälly. Seura on sen jäsenet, joihin kuuluu erilaisia kaupungista ja sen tutkimuksesta kiinnostuneita kansalaisia. Kukin tuo toimintaamme oman historiansa, omat intohimonsa, omat tulkintansa ja suhteensa omiin kaupunkeihinsa. Kansalaisjärjestössämme eri näkökulmat käyvät dialogia eikä kaikista asioista löydy yhtä mielipidettä, ei tarvitsekaan. Oleellista on yhteisen keskustelun avaama foorumi argumenteille ja niiden perusteluille. Se on mielestäni myös oivallinen menetelmä tuottaa ajassa kestäviä ratkaisuja.

Seuran juhlavuoden teema on urbaani kansalaisuus. Kansalaisjärjestöt vaikuttavat siihen, miten kaupungit muuttuvat ja millaista tulevaisuutta kaupungit meille lupaavat. Ajankohtaisiin kysymyksiin kiteytyy aina enemmän kuin vain se, miten jollekin yksittäiselle tontille tulisi rakentaa. Esimerkiksi Helsingin Eteläsatamaan hahmotellussa Katajanokan hotellihankkeessa kyse ei ole vain siitä, miltä suunniteltu rakennus näyttää, sopiiko historialliseen ympäristöön niin suuri tai sen muotoinen rakennus tai halutaanko paikalle hotelli, tai edes siitä, saako tonttia luovuttaa kansainväliselle sijoitusyhtiölle keinottelukohteeksi. Kyse on myös siitä, miten demokraattisesti tai epädemokraattisesti kaupungin hallinnossa tällaisia hankkeita yleensä valmistellaan, millä tavoin media vaikuttaa tämän kaltaisten prosessien kulkuun ja missä määrin kaupungin edustajat ja valtuutetut muutenkin kantavat huolta yleisestä edusta.

Näen urbaanin kansalaisen ja kansalaisjärjestössä aktiivisesti toimivan ihmisen sellaisena, joka seuraa kaupungissa tapahtuvia muutoksia elämäntapansa, yhteisöjensä tai työnsä vuoksi. Kun muutokset ovat toivottuja, hän ottaa uudet ympäristöt osaksi elämäänsä, ”äänestää jaloillaan” niiden puolesta. Kun asiat alkavat edetä haitalliseen suuntaan, hän reagoi: käyttää julkisia ja yksityisiä puheenvuoroja, ottaa yhteyttä virkamiehiin ja poliittisiin päättäjiin, argumentoi vääriksi näkemiään valintoja vastaan ja tärkeinä pitämiensä päämäärien ja keinojen puolesta. Hänen tarkoituksensa ei ole vaikeuttaa rakentamista eikä repiä valmiiksi sovittuja päätöksiä vaan löytää parempia ratkaisuja, viime kädessä ajaa yleistä etua. Urbaani kansalainen ei vain esitä kantaansa, hän tuo myös päätelmiensä ketjun muiden arvioitavaksi. Hän tarjoaa oman asiantuntemuksensa ja ymmärryksensä yhteiseen käyttöön. Tässä mielessä urbaani kansalaisuus tarkoittaa julkista ääneen ajattelua, osallistumista.

Pinter ja Haavikko saivat kokea niin vastoinkäymisiä kuin menestystä ja joutuivat ajoittain kamppailemaankin tavoitteidensa puolesta, mutta vahvinta kummassakin oli ajattelun ja toiminnan kokonaisvaltaisuus, integriteetti, sisäinen eheys ja tasapaino. Ei ollut kirjallisista aiheista keskustelevaa kirjailija-ammattilaista erillään poliittisia kannanottoja esittävästä amatööripoliitikko-kansalaisesta. Niin Pinter kuin Haavikkokin otti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin yhtä aikaa kirjailijana ja kansalaisena, erottelematta työtään ja yhteiskunnallisia ajatuksiaan. Tätä urbaani kansalaisuus merkitsee minulle: yhteiskunnallista ja henkilökohtaista vastuuta yhteisestä maailmasta, kokonaisena ihmisenä.

Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2009!

1.1.2009

Anja Kervanto Nevanlinna

Puheenjohtajalta 27.11.2008

Arkkitehtuurin tarkoitus, elämän tarkoitus

Mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan arkkitehtuurista?

Puhutaanko silloin taiteesta ja taide-esineistä, kauneudesta, elämyksistä, visuaalisista virikkeistä? Tekniikasta ja materiaaleista, tehokkuudesta, rationaalisuudesta, rakentamisen järjestelmistä? Rahasta, sijoituksista, tuotoista, kiinteistökaupoista ja kansallisia rajoja ylittävistä sijoitusfirmoista?

Puhutaanko arkkitehdeista, Arkkitehtiliitosta, nimekkäistä kansainvälisistä arkkitehtuuritoimistoista, arkkitehtuurikilpailuista? Kansallisista instituutioista ja niiden johtajista, jotka haluavat ikuistaa itsensä rakennuttamiinsa monumentaalirakennuksiin?

Kun puhutaan arkkitehtuurista, puhutaanko kaupunkilaisista, kansalaisjärjestöistä, virkamiehistä, valitsemistamme edustajista kunnallisissa elimissä? Kaupungin valtuustoja jakavista ehdottomista rajalinjoista, vastakkain asetteluista, puolueiden kivettyneistä rakenteista, vallasta ja vallattomuudesta, politiikasta?

Vai puhutaanko ihmisten arjen ja juhlan ympäristöistä, jokapäiväisistä maisemista, yhteisistä paikoista, niiden kantamista kulttuurisista merkityksistä - muistoista, jatkuvuudesta ja elämän tarkoituksesta?

Arkkitehtuuriin voi sisältyä kaikkia näitä ulottuvuuksia eikä se ole ongelma. Ongelma on siinä, että arkkitehtuuria käytetään yhä useammin Troijan hevosena. Puhe arkkitehtuurista kätkee taakseen aivan muunlaisia motiiveja ja raadollisempia tarkoituksia. Arkkitehtuuripuheen katveessa tehdään vaivihkaa poliittisia päätöksiä, joista tulisi käydä julkista keskustelua. Kun ollaan keskustelevinaan arkkitehtuurista, osallistujiksi valikoituvat asiantuntijat, vaikka päätökset koskettavat kaikkia kaupunkilaisia.

Pari esimerkkiä.

Katajanokan hotellihanketta esitellään ikään kuin kyse olisi vain siitä, että kaupunkilaiset vastustavat ruman rakennuksen sijoittamista historialliseen kaupunkikuvaan. Kaupunkisuunnitteluviraston edustajat puhuvat siitä, kuinka uusimmassa versiossa hotelli ”ei peitä näkymiä naapurirakennuksiin ja asettuu kauniisti Stora Enson pääkonttorin jatkeeksi … Kauppatorilta päin” (HS 19.11.2008). Piirroksista näkyy, että aggressiivisen muotoinen rakennus on kerroksen leikkauksesta huolimatta edelleen paikalle aivan liian suuri ja peittää kokonaan näkyvistä mm. kauniin Tulli- ja pakkahuoneen. Hotellin ensiversioon oli selvästikin tarkoituksella tehty pienentämisvaraa, jotta voitaisiin luoda kuva myöntymisestä valittajien ehdottamiin muutoksiin.

Katajanokan hankkeessa arkkitehtuurin hienosäätö on epäoleellista. Merkittävää ja vaarallista on se prosessi, jossa kaupungin johtoon kuuluvat tahot ovat oma-aloitteisesti myymässä palan yhteisesti omistamastamme ikonisesta kansallismaisemasta kansainväliselle sijoitusyritykselle. Kauppaan kuuluu runsaasti rakennusoikeutta tuottoisan hotellikiinteistön rakentamiseksi. Arkkitehtuuri on tilattu globaalibrändinä esiintyvältä arkkitehtitoimistolta, jonka työt kautta maailman osoittavat piittaamattomuutta paikallisista reunaehdoista ja uskollisuutta kiinteistösijoittajien ylikansallisille jumalille. Piirustuksiin piirretty arkkitehtuuri on tässä marginaalista, sen funktio on saada tonttikauppa ja suuri rakennusoikeus keinolla millä hyvänsä hyväksytyksi laillisin menoin. Poliittinen päätös ei koske arkkitehtuuria, vaan tontin muodostusta, mahdollista myyntiä ja asemakaavassa määritettyjä ehtoja.

Menettelyn tunnemme vanhastaan. Muistamme Kone ja Silta Oy:n Sörnäisten teollisuusalueelleen arkkitehti Erik Kråkströmiltä tilaaman suunnitelman vuodelta 1965 uljaaksi uudeksi kaupunginosaksi. Piirustusten ja pienoismallin arkkitehtuuri tuotti halutun asemakaavan, mutta kun alue eri vaiheiden jälkeen toteutettiin, ei Merihaassa ollut nähtävissä jälkeäkään Kråkströmin suunnitelmasta. Samanlainen silmänkääntötemppu tehtiin 1970-luvulla Tampereen Verkatehtaan alueesta.

Perinteisin Troijan hevonen on arkkitehtuurikilpailu. Arkkitehtiliiton ja arkkitehtikunnan väittämän mukaan se on ainoa keino valaista tehtävää monipuolisesti ja löytää mahdollisimman korkealuokkainen ratkaisu. Mainitsematta jää, että kilpailut ovat Arkkitehtiliitolle tulonlähde ja arkkitehdeille väline saada suunnittelutehtävä ammattikunnan kontrolloimin ehdoin.

Arkkitehtuurikilpailuilla arkkitehtikunta ottaa lisää valtaa. Kilpailuohjelmalla ja palkintolautakunnan arkkitehtijäsenten valinnalla määritetään sitä, millaisia ehdotuksia kilpailussa tullaan palkitsemaan. Kilpailumenettely suuntaa keskustelua arkkitehtuurin pintailmiöihin, pois keskeisistä kysymyksistä. Kilpailumuoto estää rakennuttajien, arkkitehtien, rahoittajien, kaupunkilaisten, kiinteistönomistajien, kaupunkisuunnittelijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden yhteistyön siinä vaiheessa, kun perusratkaisut tehdään, mikä karsii tärkeimmät vaihtoehdot. Kaupunkilaisten kannalta tämä on vahingollista.

Median roolia näissä prosesseissa ei voi ohittaa. Pintamuodit saavat enemmän palstatilaa kuin trenditön arkkitehtuuri. Mediassa arkkitehtuuri henkilöidään. Katajanokan kuten aikanaan Kiasman kohdalla media hehkuttaa suomalaisten arkkitehtien reviiriajattelua ja kateutta syyksi siihen, miksi he arvostelevat ”kansainvälisesti kuuluisien” brändiarkkitehtien suunnitelmia. Tiedoksi: kyllä nämäkin tekevät huonoja suunnitelmia ja rakennuksia, hinta on vain korkeampi.

Suomessa instituutiot ja yksilöt käyttävät arkkitehtuuria keinona legitimoida toimintaansa. Harva haluaa vastustaa modernia uudisrakennusta ja sen viimeistä huutoa edustavaa arkkitehtuuria ja teknologiaa. Aalto-innovaatioyliopistokin kiirehti julkistamaan tavoitteensa uudisrakennuksesta. Minkä tahansa instituution johto katsoo elämänsä tarkoituksen toteutuneen, kun uusi päärakennus ”tyydyttää kaikki ajanmukaiset tarpeet”. Arkkitehtuurin avulla monumenttihaaveet salakuljetetaan päätöksentekoon.

Ennustettavasti Helsingin Keskustakirjastoa viedään eteenpäin uudisrakennuksena, josta on tarkoitus järjestää arkkitehtuurikilpailu. Kaupunginjohdon tilaamassa selvityksessä (12.3.2008) jakso ”kurkistus kirjaston ohjelmaan 2020” ei sisällä lainkaan kirjojen tai muiden aineistojen lainausta, sen sijaan kyllä mm. tuote-esittelyjä, seminaareja, askarteluryhmiä ja elokuvia. Kirjaston tehtäviin ei tarvita uudisrakennusta. Postitalo, jonka julkiset tilat ovat nyt alikäytössä, tarjoaisi uudelle Keskustakirjastolle monessa suhteessa verrattomat puitteet. Samalla kirjaston vanha rooli kansalaisten yhteisenä paikkana herättäisi Postitalon taas urbaanin elämän keskiöön.

Poliittisista valinnoista voi puhua myös avoimesti ilman arkkitehtuurin mellakkakilpeä. Jos taloudellinen tilanne pakottaa Helsingin myymään tonttejaan, mistä tontista tuotto olisi paras ja vahingot vähäisimmät? Varmasti ei Katajanokalta, varmemmin Jätkäsaaresta tai Sörnäisistä, jonne hotelli toisi luontevan toimintalaajennuksen.

Arkkitehtuurin tarkoitus ei ole toimia julkisuudelta piiloteltujen poliittisten päätösten Troijan hevosena. Arkkitehtuuri on yksi keino muokata todellisuutta näkyvästi. Kaupunki muuttuu koko ajan monenlaisten yhteisöjen toimintojen kirjosta. Arkkitehtuuri luo kaupungille jatkuvuuden: paikan yhteiselle elämälle.

27.11.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Dosentti, tutkija Timo Kopomaa on julkaissut pamfletin Leppoistamisen tekniikat (Into Kustannus, 2008), johon kolumnissa esitelty teema kirjallisuusviitteineen sisältyy.

Liikenteen pysäytys – blocco totale

Leppoisuuden vaalimisessa ja hitauttamisen trendissä, joka näyttää varsinaisesti syntyneen 1990-luvulla ja voimistuneen nyt uuden vuosituhannen alussa, on aina kysymys pysäytyksestä, hiljaisuudesta tai hidastuksesta. Kaupunkikeskustan sulkeminen tilapäisesti liikenteeltä merkitsee ennen kaikkea yksityisautoilun pysäytystä. Käytännössä toimenpide myös hiljentää kaupungin ja hidastaa keskimääräistä liikkumisnopeutta siellä.

Jos esimerkiksi liikenteen saasteet kävisivät Helsingissä sietämättömiksi, voisi kaupunginjohtaja varautumissuunnitelman mukaisesti ylipäällikön päiväkäskyllään ääritapauksessa kieltää yksityisautoilun kantakaupungissa ja jopa koko kaupunkialueella. Kaupunkilaiset ohjattaisiin käyttämään joukkoliikennettä tai jäämään lähitöihin kotiin. Etenkin talvisin ongelmana saattaa olla, että liikenteen päästöt eivät pääse laimenemaan, silloin esimerkiksi sydänpotilaat, astmaatikot ja pienet lapset ovat vaarassa saada oireita. Yksityisautoilun kieltäminen eli blocco totale toimii hätäapuna, mutta pitkän aikavälin tilanteen parantamiseksi tarvittaisiin kestävämpiä keinoja. Blocco totale -rajoitukset Euroopan kaupungeissa ovat kieltäneet autoilun esimerkiksi sunnuntaisin tai kullekin autolle rekisterinumeron mukaan on liikkuminen sallittu vain joka toinen päivä.

Kolmanneksi on pidetty autottomia päiviä, jos saastearvot kaupungissa ovat nousseet liian korkeiksi. Autottoman kaupungin kaduilla on liikkunut pyöräilijöitä, rullaluistelijoita, pyörätuolikulkijoita ja rullasuksihiihtäjiä. Sallittuja ovat olleet myös sähkö-, hybridi-, metaani- ja nestekaasuautot. Autioissa aavekaupungeissa ovat suunnistaneet hälytys- ja huoltoajoneuvot, taksit ja poikkeusluvan saaneet liikennevälineet sekä joukkoliikenne.

Jokapäiväiseen joukkoliikenteeseen voitaisiin imagollisesti hyvinkin liittää ajatus positiivisesta hitaudesta. Standardeista tinkien harvakseltaan liikkuva linja-autokaan ei olisi ongelma. Haasteena säilyy se, että kännykän tapaan yksityisauto antaa lupauksen joustavammasta ja helpommasta ajankäytöstä verrattuna julkiseen liikenteeseen.

Timo Kopomaa

Puheenjohtajalta 6.10.2008

Bonjour tristesse

Ystäväni 60-vuotissyntymäpäivä äskettäin Uppsalassa herätti kysymyksen, mitä kuusi vuosikymmentä merkitsee kaupungin historiassa, erityisesti pääkaupungin historiassa. Olin ensi kertaa Tukholmassa 51 vuotta sitten, ja sen jälkeen vuosittain 1960-luvun lopulle saakka. Muistan merimatkat Aallottarella ja Vellamolla, Suomen-laivojen sataman Gamla Stanin edustalla ja kaupungin tunnelman, joka oli toisenlainen kuin kotona.

Kungsgataniin en koskaan kyllästynyt. Pääkadun toista päätä koristi Stureplanin sienikatos raitiolinjojen kohtauspaikalla, toista rautatiealueen ylittävä silta, ja niiden väliä rytmittivät Konserttitalo ja pienet pilvenpiirtäjätornit siltoineen. Yhden tornin takana asui isän ystävä, joka kertoi elämästään Pariisissa ja toi minulle myöhemmin Shakespearen kootut teokset, sonetteineen, englanniksi. Drottninggatanin joissakin pienissä kaupoissa viipyi vielä viime vuosisadan alun henki, mutta valtasuonen intensiivisyys oli suurkaupunkia. Muistan myös Kungsträdgårdenin viileät puistokäytävät ja vastarakennetun Vällingbyn lähiön, jota ihailtiin, mielestäni aiheetta.

Tätä Tukholmaa en enää löydä. Vasemmanpuoleisen liikenteen muuttaminen oikeanpuoleiseksi vuonna 1967 Olof Palmen ollessa liikenneministerinä oli vain pieni osa ruotsalaisen yhteiskunnan tahdosta hallita maailmaansa. Modernisaatioprojekti, jonka johdosta kymmenittäin Norrmalmin kortteleita purettiin, toi tuntemani kaupungin tilalle suuren mittakaavan, sulkeutuneet liikekolossit ja maanalaiset liikenneympäristöt. Hamngatanista tuli uusi pääkatu, jota levennettäessä toisen reunan korttelirivistö hävitettiin. Muutama vuosi sitten katosi myös vanha Kungsträdgården, kun suuret puut kaadettiin ja niiden tilalle tuotiin pikkupuita, lähes yhtä mitättömiä kuin muovipalmut puistoravintolassa.

Tukholman Cityn uudistamista voi verrata Pariisin 1800-luvun jälkipuoliskolla toteutettuun modernisointiin, välissä satakunta vuotta. Kumpaakin pidettiin välttämättömänä teollistumisen ja kaupungistumisen seurausten hallitsemiseksi. Pariisissa muutosta johti Napoléon III:n 1852 nimittämä prefekti paroni Haussmann, Tukholmassa kaupunginvaltuusto, joka kesäkuussa 1945 teki päätöksen uudistaa Norrmalmin kaupunginosa; äänestyksessä jakolinjat kulkivat puolueiden sisällä. Purkutyöt alkoivat 1951.

Tänään Haussmannin Pariisi on se Oikea Pariisi, jota matkailijat yhä ihastelevat. Myös Tukholma vetää puoleensa vierailijoita, mutta magneetteina ovat Gamla Stan, vesimaisemat sekä Nobel-juhlallisuuksistakin tunnetut Kaupungintalo ja Konserttitalo, eivät modernismin kaupunkisuunnittelun tai arkkitehtuurin tuotokset. Tukholman kaupunki esittelee itseään painotetusti historiallisten paikkojen kautta. Uusista vain Modernin taiteen museo vilahtaa kuvissa, sekin kokoelmiensa vuoksi.

Euroopassa historia tekee kaupungin, antaa sille muista erottuvan identiteetin, liittää sen toisiin kaupunkeihin ja yhteiseen kulttuurihistoriaamme. Toisessa maailmansodassa tuhoutuneita kaupunginosia ja keskeisiä monumentteja on rakennettu uudelleen mm. Varsovassa ja Berliinissä, ja samalla on rakennettu identiteetille jatkuvuutta. Mutta Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa on toisin. Vain jumaluutta tavoittelevat kaupunkisuunnittelijat - syntiin lankeavat erityisesti arkkitehdit, valtuutetut ja kaupunginjohto - voivat kuvitella, että hitaasti muodostuneen historiallisen kaupunkikuvan nujertava moderni uudisrakennus voisi lisätä jonkin paikan vetovoimaa.

Esimerkiksi Tukholmassa tuli viime vuonna julkisuuteen suunnitelma toteuttaa Riddarfjärdenille suuri kelluva hotellikylpylä, joka tuhoaisi Kaupungintalon ainutlaatuisen ympäristön ja harkitun arkkitehtonisen kokonaisuuden. Hanketta ajaneille paikan erityinen, kansainvälisesti tunnettu luonne oli ominaisuus, josta heidän pitäisi saada kunnon kauppahinta uudisrakennuksen avulla.

Helsingissä on tekeillä samankaltainen rahakas operaatio. Hyödyn saavat kiinteistösijoittaja ja rakennuksen suunnittelija, maksajiksi joudumme me helsinkiläiset, suomalaiset ja vierailijat. Operaation tämänhetkinen vaihe on Kaupunkisuunnitteluvirastossa laadittu asemakaavaluonnos, joka sallisi rakentaa monikerroksisen hotellin Katajanokan rantatontille Presidentinlinnan edustalle. Kaupungin johto valmistelee tontin myyntiä norjalaiselle kiinteistösijoitusfirmalle. Kaavan mukaisesti toteutettu rakennus on mm. paikkaan mittakaavaltaan aivan liian suuri, sen arkkitehtuuri on ala-arvoista ja geometrialtaan aggressiivista, lasimateriaali rikkoo kaupunkikuvaa peruuttamattomasti, hotellifunktio on paikkaan sopimaton, eikä tonttia missään tapauksessa tulisi myydä keinottelua varten. Paikan henki on uhattuna. Valtuutettujen tai muiden luottamushenkilöiden ei tule hyväksyä asemakaavaa missään muodossa.

Mutta jos riittävän moni pääkaupungin rakentamista hallitsevien puolueiden edustajista ei ymmärrä asemakaavan katastrofaalisia vaikutuksia Helsingin kansainväliselle identiteetille ja maineelle, tai jos he eivät välitä niistä, projekti toteutuu, vaikka kaupungin tulevaisuudesta huolta kantavat henkilöt ja yhteisöt tekisivät kaikkensa onnettomuuden estämiseksi. Kysykääpä valtuustoehdokkaaltanne, miten hän äänestäisi kaavasta.

Miksi Helsingissä ei riitä ymmärrystä edes sen kaikkein tunnetuimman paikan, Helsingin ikonisen näkymän suojeluun? Venetsia ei olisi maailman kauneimpana pidettyjen kaupunkien joukossa, jos Markuksen torin edustalle rakennettaisiin liikemieshotelli – mutta sellaista sinne ei koskaan rakennettaisi, koska italialaisille historialla on sekä itseisarvoa että kulttuuriarvoa, jotka viime kädessä palvelevat myös taloudellisia intressejä. Miksi Senaatintori ja empirejulkisivu yhä kuuluvat kuvatuimpiin kohteisiin, vaikka tarjolla olisi myös Kiasman ja Kampin kauppakeskuksen modernia arkkitehtuuria? Autan vähän: ensin mainittujen kulttuuriset merkitykset ovat ankkuroituneet yhteiseen historiaamme, ei vain sponsoreiden tai kansainvälisten sijoittajien brändeihin tai kassavirtaan.

Kaupunkitutkijat ja historioitsijat eri puolilla Eurooppaa ovat seuranneet kauhistuneina kuvauksia Helsingin suunnitelmista. He ovat toivoneet kansainvälisen verkoston muodostamista ikonisen näkymän säilyttämisen puolesta ja hotelliasemakaavaa vastaan. Mitä mieltä te olette?

Anja Kervanto Nevanlinna

anja.nevanlinna(at)helsinki.fi

Ulla Salmela on filosofian tohtori, joka työskentelee Museoviraston kehittämisyksikössä museoalan kehittämistehtävissä. Hän on Suomen kaupunki-tutkimuksen seuran hallituksen jäsen ja leikkipuisto-ikäisen Iiris-tytön äiti.

Valvottua urbaania leikkiä

Mikä voisi olla lapsiperheille arkipäiväisempää kaupunkitilaa kuin leikkipuisto? Urbaani ilmiöhän leikkipuistot pohjimmiltaan ovat, sillä maaseudulla riittää tilaa leikkiä ilman sille erikseen varattua tilaa ja laitteita. Leikkipuistoista ja niissä järjestystä toiminnasta on tullut niin tärkeä osa kaupungeissa asuvien pienten lasten perheiden tukiverkkoa, että niihin tutustutaan jo perhevalmennuksessa.

Kaupunkitutkimuksen seurassa on viime aikoina puhuttu paljon kansalaisjärjestöjen merkityksestä kaupunkien suunnittelussa. Myös leikkikentät saivat alkunsa kansalaisjärjestöistä: Yhdysvalloissa niitä ajoi 1900-luvun alussa leikkikenttäliike, jolla oli yhteys naisten äänioikeutta reformiliikkeeseen. Sen sivutuotteena osa reformisteista ajoi äitien ja lasten oikeuksia ja sai läpi monia koulua, päiväkoteja ja leikkipuistoja tukevia aloitteita. – Ja tässä nämä aktivistinaiset onnistuivat ennen kuin saivat äänioikeusvaatimuksensa läpi.

Leikkikenttätoiminnan suomalainen pioneeri – jälleen nainen – Anni Collan (1876­–1962) tunsi henkilökohtaisesti amerikkalaisen leikkikenttäliikkeen. Hän julkaisi monia urheilu- ja leikkikenttiä koskevia opaskirjoja 1910–30-luvulla. Collan, joka oli myös varhaisen naisvoimistelun ja tyttöpartioliikkeen aktiivi, painotti selkeää ikä- ja sukupuolijakoa leikkikenttien suunnittelussa ja sitä, että kentillä tuli järjestää huolellisesti organisoitua toimintaa, jota asianmukaisesti koulutetut aikuiset valvoivat. Collanin mukaan tänään rakennettu leikkikenttä tekee huomisen vankilat ja sairashuoneet tarpeettomiksi.

Leikkikentistä tuli osa kaupunkien kaavoitusta 1900-luvun alussa: esimerkiksi Helsingin leikkipuistoilla voidaan katsoa olevan jo yli 90-vuotinen historia. Kaupunkipuistot, hyödyllisen vapaa-ajan vieton tilat, olivat yksi 1900-luvun alkukymmenten kaavoittajien kiinnostuksenkohteista. Samalla kun kaupunkipuistojen pinta-aloja ja sijaintietäisyyksiä suhteessa asutukseen systematisoitiin, otettiin mukaan myös lasten ja nuorten tervehenkiseen leikkiin ja urheiluun tarkoitetut puistot. Toiseen maailmansotaan mennessä standardisoidut, toiminnallisesti ja ikäryhmittäin määritellyt leikkipuistot olivat vakiintunut osa kaupunkisuunnittelua. Nyt leikkipuistoista on tullut jo niin vankka osa kaupunkitilaa, että ne ovat jo suojelukiistojenkin kohteena, kuten viimekeväinen keskustelu Tornitason leikkipaikasta Tapiolassa osoittaa.

Sekä varhaiset suunnittelijat että kansalaisaktiivit argumentoivat leikkikenttien puolesta vetoamalla niiden terveelliseen ja sosiaalistavaan vaikutukseen. Leikkikentillä (työväestön ja Yhdysvalloissa erityisesti slummialueiden) lapsista kasvaisi kunnon kansalaisia. Ajatus perustui pitkälti siihen, että puistot pitäisivät lapset pois kaduilta sekä siihen, että kentillä olisi valvottua toimintaa eli läsnä olisi toimintaa ohjaava aikuinen.

Entä nyt, miten leikkipuistoista ajatellaan 2000-luvun Suomessa? Eräs ajatuksia herättävä esimerkki on Kotkan kaupungin viime keväälle suunniteltu kokeilu, jossa muutamaan leikkipuistoon oli tarkoitus sijoittaa valvontakameroita. Kameroiden kuva olisi lähetty suorana Kotkan kaupungin verkkosivuille, josta kuka tahansa voisi seurata kotikoneeltaan puistojen tapahtumia ja jopa ohjata minuutin ajan kerrallaan kameraa. Asiasta syntyi vilkas kansalaiskeskustelu, jossa epäiltiin vahvasti kameroiden kykyä lisätä lasten turvallisuutta. – "Kamera ei taatusti puhalla, jos lapsi loukkaa polvensa keinussa", totesi eräs Helsingin Sanomien verkkosivuilla keskusteluun osallistunut henkilö. Henkilökohtaisesti toivon, että tämä jää yksittäiseksi aloitteeksi ja puistoissa olisi vastaisuudessa mieluummin aikuisia, joiden läsnäoloa lapset ja nuoret tuntuvat tarvitsevan eli juuri sitä mainiota puistotoimintaa, jonka puolesta on jo 1900-luvun alusta lähtien puhuttu.

Välillä on hyvä kysyä myös lapsilta, millaisissa leikkiympäristöissä he viihtyvät. Lapin yliopiston tutkijat pyysivät muutaman vuoden takaisessa tutkimushankkeessa päiväkoti-ikäisiä lapsia piirtämään ihanteellisia leikkipaikkoja. Lapset piirsivät seikkailumaailmoita ja erilaisia, voimakkaitakin tunteita herättäviä ympäristöjä. Useassa kuvassa oli myös tietokoneita. Tutkimuksen yhtenä lopputuloksena on Rovaniemellä toimiva "älykäs leikkikenttä", jonka tavoitteena on tarjota leikin ja liikunnan lisäksi älyllisiä haasteita sekä aikuisille että lapsille ja joka palvelee opettajia opetuksen osana. Toinen tutkimuksen konkreettinen lopputulos oli kaiken ikäisille tarkoitettu leikkikenttä, jossa selvitettiin erityisesti toiminnan vaikutuksia ikäihmisille. Tulosten mukaan senioreiden fyysinen kunto parani, samoin uskallus liikkua. Lisäksi he ja lapset tuntuivat viihtyvän hyvin keskenään. Yhteinen tila myös laajensi lasten ja ikäihmisten käsityksiä toisistaan, kohtaamisen mahdollisuus loi uutta, paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.

Kaupunkitilassa leikin mahdollisuudet ovat usein turvallisuussyistä rajattuja ja ihmisten kohtaamiselle on erikseen järjestettävä mahdollisuuksia ja tilaa. Voi kuitenkin kysyä, onko suunta oikea, jos lapsia valvovat kamerat ja yksityiskohtia myöten hiotut leikkivälineet on sidottu osaksi opetussuunnitelman toteutusta. Olisiko lapsista sittenkin leikki lopulta hauskinta siellä, minne kameran (ja välillä myös vanhemman) valvova silmä ei yllä ja siellä, minne voi itse rakentaa risumajansa? Siis vaikkapa kaupunkien välitiloissa, joutomailla, kuten omasta lapsuudestani muistan.

Ulla Salmela

10/2008

Kirjoittaja FM Samu Nyström valmistelee väitöskirjaa kaupunkiyhteisön kriisistä Helsingissä 1914-1920 ja toimii tällä hetkellä Lääkäriprofessio suomalaisessa yhteiskunnassa -tutkimushankkeen päätoimittajana. Hän on Suomen kaupunkitutkimuksen seuran hallituksen varajäsen.

Urbaania pienviljelyä 1918 ja 2008

Julkaisimme professori Laura Kolben kanssa kevättalvella kirjan "Helsinki 1918, Pääkaupunki ja sota". Itse kirjoitin kirjassa väitöstutkimukseni aiheesta: nuoren modernin kaupunkiyhteisön haavoittuvuudesta ja Helsingin tapahtumista 1914-1918. Kolbe käsitteli saksalaisten roolia sekä vuoden 1918 muiston luomista ja ylläpitämistä pääkaupungin näkökulmasta. Artikkeliemme lisäksi kirjassa on kymmeniä Gunnar Lönnqvistin ottamia kuvia vuosilta 1913-1918. Pian tuon kirjan julkistamistilaisuuden jälkeen alkoi puhelin soida ja sähköposti täyttyä erilaisista aihetta ja teostamme koskevista tiedusteluista. Kevään ja kesän aikana olen saanut olla erilaisissa tilaisuuksissa sekä eri medioissa puhumassa ja keskustelemassa aiheesta. Yleisenä huomiona näistä tilaisuuksista on noussut esiin, että vuoden 1918 traumat ovat edelleen syviä ja todellisia. Etenkin terrori puhuttaa. Kaupunkihistorioitsijan kannalta mielenkiintoista on ollut huomata kuinka vahvasti valkoisen Suomen mytologian luojat toisaalla ja Väinö Linna toisaalla ovat onnistuneet vaikuttamaan ihmisten yleiskuvaan vuoden 1918 tapahtumista. Kärjistetysti voi sanoa, että sota nähdään yleisesti lähinnä agraariyhteiskunnan punavalkoisena kriisinä, jonka keskiössä olivat talonpojat ja torpparit. Yleiseurooppalainen kaupunkiväestön kriisi samanlaisine seurauksineen ei ole yleiseen historiakuvaan mahtunut.

Näin elonkorjuun aikaan on hyvä käsitellä erästä ensimmäisen maailmansodan aikaista yleiseurooppalaista kaupunkiväestön ongelmaa ja erästä vähälle huomiolle jäänyttä ratkaisua sen helpottamiseksi, nimittäin elintarvikepulaa ja kaupunkitilan ottamista viljelykäyttöön. Sodan syttyessä eurooppalaiset suurkaupungit olivat moderneja kaupunkeja, joiden elämä perustui monisäikeiseen infrastruktuuriin ja markkinatalouteen. Kaupunkilaiset hankkivat jokapäiväisen leipänsä elintarvikekaupoista ja maksoivat ostoksensa palkaksi saamallaan rahalla. Elintarvikkeet tuotiin sieltä, mistä niitä maailmanmarkkinoilta halvimmalla sai. Kaupunkien huolto oli täysin markkinoiden varassa ja siten haavoittuvainen erilaisille kriiseille. Aiemmin taloudelliset kriisit olivat aiheuttaneet paikallisia vaikeuksia, mutta vasta pitkittynyt sota sai aikaan laajan eurooppalaisen kaupunkiväestön huoltokriisin. Harvat maat olivat enää omavaraisia tärkeimpien elintarvikkeiden suhteen, ja sotatila vaikeutti kuljetuksia sekä rajoitti markkinamekanismien toimintaa. Vuonna 1916 elintarvikepula oli jo arkea niin Berliinissä, Pariisissa, Pietarissa kuin Helsingissäkin. Tilanne oli uusi, eikä kokemuksia näin laajoista huoltotoimista ollut. Sota-aika esti tietojen vaihdon erilaisista keinoista pulan helpottamiseksi, mutta lopulta kaikkialla päädyttiin hyvin samankaltaisiin toimiin: yhteisöllisten toimijoiden (valtio, kunnat, työnantajat ym.) subventoimiin elintarvikehankintoihin ja säännöstelyyn sekä kaupunkitilan ottamiseen viljelyskäyttöön.

Helsingissä kaupunkitilaa otettiin viljeltäväksi kahdella tavalla. Selkeästi kaupunkitilaan kuuluvat viheralueet, kuten puistot, otettiin kaupungin omaan viljelyskäyttöön. Monin paikoin puistojen kukkaistutukset vaihtuivat kasviksiin. Toinen ja vaikutuksiltaan merkittävämpi keino oli palstojen vuokraaminen kaupunkilaisille. Lisäksi vuonna 1918 avattiin Helsingin ensimmäisen siirtolapuutarha-alue. Palstat ja siirtolapuutarhat olivat yleiseurooppalaisia ratkaisuja urbanisoitumisen mukanaan tuomiin ongelmiin. Alun perin kaupunkiviljelyksien perustamisen taustalla olivat enemmän sosiaaliset ja hygieeniset syyt: ajateltiin, että työskentely viljelyksillä pitäisi perheet poissa kaupungin paheista ja antaisi työläisten elämään terveellisiä tavoitteita ja pysyvyyttä. Näin saataisiin pala maaseutua myös niille, jotka eivät pystyneet kaupungista poistumaan.

Maailmansodan aikana palstojen tuotannollinen merkitys nousi ensisijaiseksi ja palstat olivat erittäin haluttuja. Helsingissä kaupungin viljelykseen vuokraamien palstojen määrä kasvoi nopeasti, mutta kaikille halukkaille tontteja ei riittänyt. Ongelmana oli lisäksi se, että kaikki kaupunkitilan viljelystoimet myöhästyivät sekä 1917 että 1918, koska historian suuret tapahtumat ajoittuivat molempina vuosina kevättalveen. Joka tapauksessa kaupunkitilan hyödyntäminen viljelyskäytössä osoittautui merkittäväksi keinoksi kaupunkiväestön huoltamisessa, ja 1900-luvun aikana tuli vielä monia pula- tai sota-aikoja, jolloin viljelyksistä oli kaupunkilaisille iloa muutenkin kuin virkistysmielessä.

Urbaani pienviljely ei ole minulle henkilökohtaisesti ajankohtainen aihe vain historiatieteellisestä näkökulmasta, sillä keväällä minusta tuli myös siirtolapuutarhamökin isäntä. Mökkimme sijaitsee Oulunkylän siirtolapuutarhassa, polkupyörämatkan päässä kotoa. Oulunkylän siirtolapuutarhan historia on myös kiinteästi sidoksissa urbaanin yhteisön kriisiin: se perustettiin vuonna 1940 sota-ajan elintarvikekriisiä helpottamaan ja seuraavina vuosina ensimmäiset viljelijät joutuivat perimätiedon mukaan käyttämään mökkien maakellareita pommisuojina. Vaikka elintarvikkeiden hintojen nousu onkin ollut otsikoissa tänä kesänä, ei meidän perheemme päällimmäisenä motiivina mökin hankinnassa ollut elintarvikehuollon varmistaminen tai edes väitöskirjateesieni kenttätutkimus. Halusimme kesänviettopaikan, jossa voisimme yhdistää kesämökki- ja kaupunkielämän parhaat puolet. Näin matkalla ei tarvitse päivitellä ruuhkia tai polttoainekuluja, eikä tarvitse miettiä mistä lapsiperheelle aina tarpeelliset terveydenhuoltopalvelut löytyvät mökkeilykunnasta. Kesälomaan kiinteästi kuuluvan, toista viikkoa kestävän kylmän sadejakson voi viettää pienellä siirtymällä kotona. Ratkaisu on edullinen sekä meidän taloudellemme ja hermoillemme että ympäristölle.

Siirtolapuutarhoissa on selvästi menossa hidas siirtymäkausi, jossa vanhempi kaarti joutuu iän tuomien vaikeuksien myötä vähitellen luopumaan mökkeilystä ja tilalle tulee nuorempaa polvea. Monilla uusilla tulokkailla motiivit ovat vastaavia kuin meillä. Voidaan siis sanoa, että pienin muutoksin alkuperäiset sosiaalis-hygieniset syyt ovat edelleen voimissaan. Erona kuitenkin on, että alkuperäinen osittain antiurbaani lähtökohta on kääntynyt urbaanimpaan suuntaan: ennen mökkejä suunniteltiin niille, jotka eivät päässeet kaupungista pois - nyt niille, jotka eivät halua sieltä poistua. Toinen merkittävä muutos on mökkien hintatason raju kasvu, ainakin akateemisen pätkätyöläisen näkökulmasta hinnat alkavat olla jo kipurajoilla. Ehkäpä ilmastonmuutos, energian kallistuminen ja voimistuva ympäristöajattelu johtavat lähivuosina uusien siirtolapuutarha-alueiden kaavoittamiseen ja sitä myötä hintatason järkeistymiseen.

Toivottavasti voimme jatkossakin mökkeillä rauhassa ja ylläpitää viljelyksiä vain harrastemielessä ilman, että täytyisi miettiä tulevan talven elintarviketilannetta ja viljelykasvien ravintopitoisuuksia.

Samu Nyström

Puheenjohtajalta 9.9.

Optimistin elämänviisaus

Kaupunkirakentamista seuraavalle Helsingin tilanne näyttää ajoittain ainakin joissakin paikoissa toivottomalta. Musiikkitalon monttu kerää edelleen kyyneleitä ilman näkyvää uudisrakennusta ja uusien tietojen mukaan Makasiinien vilkkaasta elämästä muistuttanut fragmentti, joka yhteisin ponnistuksin saatiin taannoin säästettyä purkamiselta, tullaan poistamaan tanssipaviljongin tieltä. Tanssia vaillahan Töölönlahden alue olikin: tanssi yli Makasiinien hautojen?

Taivallahden ns. kylpylähotellin kaavan valitukset, joista kirjoitin kolumnissani Prosesseja, julkisuudessa tai ei, Hallinto-oikeus hylkäsi. Katajanokan laiturille hahmoteltu kappale kansainvälistä öykkäriarkkitehtuuria, jota viedään ”eteenpäin” kohti kaavaa Kaupunkisuunnittelulautakunnan siunauksella, uhkaa turmella sekä historiallisen kaupunkinäkymän että kaupunkilaisten oikeuden päättää kaupungistaan.

Mikä rooli medialla ja sen kautta vaikuttavilla verkostoilla on tällaisissa muutosprosesseissa, sitä on pakko kysyä. Kaupunkirakentamisessakin medialla on suuri valta. Ne visiot, joita jokin media haluaa vahvistaa, saavat runsaasti hyvää julkisuutta, mutta kriittisemmät tai käytettyjä menettelyjä kyseenalaistavat näkemykset jätetään pimentoon tai ne joutuvat median riepoteltaviksi. Tällaisesta mediapolitiikasta en innostu, varsinkaan silloin kun siihen näyttää liittyvän ns. objektiivisuudella hurskastelua tai sensaatiohakuisuutta. Tulevatko jotkut median edustajat pian ottamaan käyttöön lastenkasvatuksessa kuulemma suositun trion kiristys – uhkailu – lahjonta? Kaupunkirakentamisessa on aina kyse myös taloudesta, mutta se ei selitä joidenkin toimittajien henkilökohtaista poliittista agendaa.

Näistä näkymistä masentunut kaupunkitutkija saattaisi luopua toivosta ja heittää laptopinsa veteen, Musiikkitalon monttuun, Eteläsatamaan tai Taivallahteen. Ratkaisu on huono, sen ainoa seuraus on vahvimman aseen - sanojen! - menetys. Aina voi kirjoittaa, vaikka kaikki muu kohtaisi ylivoimaisilta tuntuvia esteitä. Kirjat ja kirjeet rakentavat siltoja toisiimme ja jäävät lopuksi jälkeemme.

Onhan toivoakin. (Tämä ei ole vaaleihin liittyvä poliittinen kommentti.) Taivallahden horisontissa näkyy Hallinto-oikeuden päätöksestä tehty valitus Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jossa käsittely on kesken; voisiko se päättyä hyvin? Kunnallisvaalit ovat ovella, ja kansalaisjärjestöissä aktiivisesti toimivana jäsenenä haluan uskoa äänestämisen painoon. Joskus on tosin ollut vaikea löytää yhteyttä vaaliohjelman korulauseiden ja saman puolueen valtuutettujen päätösten välillä.

Kaupunkien rakentamisprosessit ovat pitkiä - tai vielä pitempiä. Tarvitaan kärsivällisyyttä, kykyä säilyttää päämäärä kirkkaana, viisautta. Yhteisyys tavoitteissa on tärkeintä. Niin kauan kuin ei tarvitse puolustaa omaa kaupunkiaan ja kaupunginosaansa yksin, kun meitä on edes yksi toinenkin, joka näkee niiden merkitykset elämälleen, niin kauan jaksan uskoa tulevaisuuteen. Ehkä aikaa tavoitteen toteuttamiseen tarvitaan enemmän kuin alun perin kuvitteli, mutta tärkein asia ei muutu, rakkaus omaan kaupunkiin. Optimistin elämänviisaus, se on kaupunkitutkijalle ja kaupunkilaiselle ainoa vaihtoehto, muuta ei ole.

9.9.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Puheenjohtajalta 1.5.

Arjen ja elämäntavan tuokiokuvia

Pariisissa avattiin huhtikuun lopulla 1940-luvun miehitysajan valokuvista koottu näyttely, joka on jo herättänyt voimakkaita mielipiteitä. Kuvaaja, ranskalainen André Zucca, tallensi vuosina 1941−1945 näkymiä saksalaiseen Signal-viikkolehteen propagandan tarkoituksiin, kollaboraattorina. Zuccan kuvat ovat tiettävästi ainoat miehitysajan Pariisista otetut värivalokuvat − säilyneitä on yli tuhat, joista näyttelyssä on mukana 270. Muilla kuvaajilla ei ollut mahdollisuuksia käyttää kallista värifilmiä eikä saada kuvauslupia. Näyttelyn kuvia ei kuitenkaan koskaan nähty Signal-lehdessä, joka julkaisi värillisinä vain sotakuvia.

Kuvista erottaa jonkin verran saksalaisia sotilaita ja sotilasajoneuvoja, hakaristilippuja julkisissa rakennuksissa ja saksankielisiä kilpiä, mutta näyttelyaineiston pääpaino on pariisilaisissa, heidän elämäntavassaan ja katukuvassaan. Concorde-aukio, Seine-joella Pont des Arts-sillan vieressä oleva uimalaitos ja altaan reunalla odottavat uimarit, Hallien ruokakauppiaiden ja ostajien tungos, Gare de Lyonin matkustajat laukkuineen, Marais’n juutalaiskorttelien nainen, jonka vaatteessa on keltainen tähti, Palais Royal-puiston ompelutöitä tekevät lastenhoitajat, muotiasussa poseeraava nainen, pyöräretkelle lähdössä olevat iloiset nuoret eväspaketteineen, saksalainen kirjakauppa Place de la Sorbonnen kulmassa, Luxembourgin puistossa auringossa hymyilevät nuoret naiset − tältä näytti miehitetty Pariisi.

Sodan keskellä, Wehrmachtin ja Waffen SS:n läsnäolosta huolimatta tuokiokuvat kertovat pariisilaisten arjesta ja elämästä, joiden täytyi jatkua vaikeinakin aikoina. Tässä mielessä näyttely sisältää vahvan poliittisen ulottuvuuden, josta vastalauseet ovat nousseet. Voiko miehitysaika koskaan olla ”normaalia”? Saako sitä vieläkään näyttää sellaisena ilman että samalla kuvataan sodan kauheaa todellisuutta kuvien ulkopuolelta?

Katsojat tietävät − heidän tulisi tietää − Ranskan historiasta muutakin: kansalaisten poliittisten oikeuksien kieltämisestä, sananvapauden tappamisesta, pelosta, puutteesta, juutalaisyhteisöjen laajamittaisesta ja järjestelmällisestä tuhoamisesta sekä yhteiskunnallisten rakenteiden rapauttamisesta mm. vihollisen kanssa toimivien kollaboraattoreiden johdosta, mutta myös vastarintaliikkeen operaatioista, salaisista kansainvälisistä yhteyksistä, kansakunnan yhteisistä henkisistä voimavaroista miehittäjiä vastaan jne. Kuvista ne eivät näy. Pienen halkeaman normaaliuden kuoreen tekee kuva ilmoituksesta, jossa hallinto kieltää jonojen muodostamisen ruokakauppojen ulkopuolelle; jonot olisivat paljastaneet, ettei elintarvikehuolto toiminut moitteetta saksalaishallinnosta huolimatta.

Kaupunkihistorian tutkijalle näyttely osoittaa, miten kiinteästi arkkitehtuurihistoria ja poliittinen historia kietoutuvat toisiinsa. Jos kuvat esittäisivät vain katunäkymiä ilman ihmisiä arkkitehtuurikuvien konvention mukaisesti, ne tuskin kiinnostaisivat sen enempää historioitsijoita kuin kansalaisiakaan tai edes arkkitehtuurihistorioitsijoita, joiden maailmaa hallitsevat suunnitelmat ja kunkin ajan uudisrakennukset. Mutta myös toisinpäin: jos kuvissa näkyisi vain ihmisiä ilman omaa yhteisöään tai miljöötään, nekin jättäisivät katsojat kylmiksi. Yhdistelmä sen sijaan on vaikuttava.

Zuccan kuvista tekee unohtumattomia ja historiallisesti tärkeitä dokumentteja juuri kaupunkimaiseman ja siinä toimivien ihmisten liittyminen poliittiseen todellisuuteen: 1940-luvun yhteisö elää tunnistettavissa paikoissa miehitysajan Pariisissa. Menneisyys tulee todeksi lähes käsin kosketeltavana. Samalla kuvat todistavat arjen voimasta, sen keskeisestä merkityksestä ihmisten elämässä. Mitä kuvista näkyisi omasta todellisuudestamme ja mitä jäisi näkymättä, jos kuvaaja olisi täällä tänään?

Tutkijalle kuvat kertovat ennen muuta siitä, mitä Zucca valitsi esitettäväksi, ei niinkään mitä Pariisin koko todellisuus ”oli” silloin. Pidän todennäköisenä, että osa näyttelyn kuvista on jossain muodossa järjestettyjä, vaikka niitä ei muista erotakaan. Dokumentteina tarjottuja mutta kuvaajan lavastamia kuvia on ennenkin nähty, esim. monet Robert Doisneau’n kuvat. Katsojan tehtäväksi jää asettaa kysymys propagandatavoitteiden, mahdollisen lavastuksen ja dokumentoinnin uskottavuuden välisistä suhteista.

Näyttelyn herättämä vastustus osoittaa, miten historiantutkimusta ja sen lähteitä on yhä useammin alettu käyttää aseina eri tahojen omien intressien puolustamiseen ja valta-asemien legitimointiin. Kiista ei koskekaan kuvia miehitysajan Pariisista vaan niiden käyttöarvoa poliittisessa argumentaatiossa. Samalla ohitetaan historiantutkijoiden näkökulmat moniulotteisten kansallisten kysymysten selkiyttäjinä ja historiantutkimuksen tehtävät menneisyyden ymmärtämisen välineenä.

Ennen Signal-lehden toimeksiantoa André Zucca kuvasi marras-joulukuussa Talvisodan pommituksia Paris-Match-lehdelle, joka julkaisi kuvat tuoreeltaan yhdessä lehden toisen reportterin Denise Bellonin muutamaa kuukautta aikaisemmin Suomessa ottamien kuvien kanssa. Lehdessä rinnastus oli dramaattinen: vierekkäisissä kuvissa edistyksellinen pohjoinen maa, jonka moderni arkkitehtuuri ja taiteilijat tunnettiin kansainvälisesti, ja pommitusten jälkiä pääkaupungista, näkymä, joka pian ulottuisi koko Eurooppaan. Bellonin 2002 löydetyistä Suomi-kuvista on äskettäin julkaistu kirjat Denise Bellon − Onnen maa, Suomi elokuussa 1939 ja Denise Bellon − Finlande été 1939 (toim. Ulla Paavilainen, 2008).

Anja Kervanto Nevanlinna

(1.5.2008)

Riitta Niskanen on lahtelainen filosofian tohtori. Hän toimii Lahden kaupunginmuseon rakennustutkijana ja siirtyy toukokuun alussa Museoviraston erikoistutkijaksi. Hän on Seuran hallituksen jäsen. Hänen kirjansa "Missä soitto soi - Musiikkitilat Suomessa" ilmestyy lähiaikoina.

MUSIIKKITALO - MUSIIKKI VAI TALO?

Helsingin Musiikkitalon monttu odottaa täyttämistään. Samalla odottaa kirjoittamistaan uusi luku suomalaisten musiikkitilojen historiaa. Kysymyksiä on esitetty paljon. Millainen uudesta talosta tulee, millaiseksi sen ympäristö muotoutuu, miten Musiikkitalo asettuu kaupunkitilaan? Hakeeko eleetön rakennus paikkansa kirjavasta ympäristöstä? Muodostuuko tienoosta kaupunkilaisten olohuone, korvaako se paikalla sijainneiden makasiinien aseman vapaan kansalaistoiminnan kenttänä, tarjoaako se aikanaan uuden ja uudenlaisen keskustan ja keskuksen helsinkiläisille? Tuleeko Töölönlahdesta lopultakin valtakunnan henkinen ydin keisarillisen Senaatintorin rinnalle, kuten ylevästi on toivottu?

Suomen ensimmäisenä musiikkitilana pidetään Seipelin salia Turussa, nykyisessä Ingmanin tai Casagranden talon nimellä tunnetussa rakennuksessa Linnankadulla. Kellarimestari Johan Seipel hankki vuonna 1753 omistukseensa rakennuksen, joka oli aikaisemmin toiminut todennäköisesti sokeritehtaana. Hän kunnosti taloon juhlasalin, krouvin ja joitakin matkustajahuoneita. Turkulaiset kokoontuivat innolla kuuntelemaan Turun Soitannollisen Seuran konsertteja Seipelin salissa.

Seipel pyrki kaunistamaan tilojaan, erityisesti vuoden 1809 keisaritanssiaisia varten. Hän maalautti saliin punaisia ja valkoisia ruusuja. Mutta asiakkaat eivät olleet tyytyväisiä, vaan valittivat etenkin kylmyydestä ja rouva Seipelin yrmeydestä. Sali oli kuitenkin merkittävin maallinen julkinen juhlatila ennen Turun akatemiatalon valmistumista vuonna 1815.

Näin alkoi Suomen julkinen musiikkielämä. Muualla Euroopassa musiikkikulttuuri konserttitaloineen, ohjelmamuotoineen ja yleisörakenteineen oli ehtinyt kehittyä vahvasti jo 1700-luvun kuluessa, ensin Englannissa. Myös akustiset lait olivat rakentajien tiedossa, tosin vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Maailman konserttitilavalioihin kuuluvat Amsterdamin Concertgebouw ja Neues Gewandhaus Leipzigissä ovat 1800-luvulta.

Suomessa musiikkielämä keskittyi Helsingin yliopiston juhlasaliin, maaseudulla työväen- ja palokuntataloille, seurahuoneille, kylpylöihin, ravintoloihin ja koulujen voimistelusaleihin, joiden suunnittelussa yleensä otettiin huomioon myös musiikkikäyttö. Suurimpiin kaupunkeihin rakennettiin raatihuoneita ja kaupungintaloja, jotka varustettiin konserttitiloiksikin tarkoitetuin juhlasalein. Maamme ensimmäinen varsinainen konserttitalo on vasta vuodelta 1952, Turussa sekin - tosin konserttitalo yhdistettiin koulurakennukseen ja keilahalliin. Talossa toimi pitkään myös teatteri. Turun konserttitalo oli varhainen versio 1970-luvulla suosituksi tulleista monitoimitaloista.

Konserttitilat, kuten muutkin kulttuuritilat on vaatimattomissakin oloissa pyritty suunnittelemaan yksilöllisesti, arvokkaiksi ja juhlaviksi. Yleensä suunnittelutehtävän ovat saaneet tunnetut arkkitehdit. Kulttuurirakennuksille on osoitettu kaupunkien arvopaikat, tavallisesti pääaukion reunalta tai keskeisestä puistosta. Juhlatilat on mahdollisuuksien mukaan koristeltu, 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa klassisin, taiteisiin viittaavin vertauskuvin kuten lyyrin ja laakeriseppelein, myöhemmin rakennuksen arkkitehtuuriin tai paikkakunnan identiteettiin ja historiaan liittyvin taideteoksin. Hierarkia oli tärkeää: portaat kohottivat yleisön ensin lämpiöön, sitten tapahtumien ytimeen, juhlasaliin.

Nykyarkkitehtuurissa yleisölle on tarjottu aivan uudenlainen rooli. Rakennusten läpinäkyvyys antaa mahdollisuuden nähdä juhlakansa ulkoa käsin - katsojat ja kuulijat ovat osa juhlatilaa. Näin lämpiöistä on tullut rituaalin keskuksia juhlasalien ohelle tai jopa sijasta.

Viime aikoina vanhoja teollisuudelta vapautuneita ranta-alueita on ryhdytty valjastamaan kulttuurille. Työn temppelit muutetaan hengen katedraaleiksi ja nautitaan ristiriidasta, joka syntyy ylevän ja arkipäiväisen välille. Korostetaan toimintaa, ei rakennusta sen ympärillä. Taidelaitokset on siirretty pois kaupunkien perinteisiltä arvopaikoilta, eivätkä rakennustaiteen traditioon ja kieleen sisältyvät merkitykset ole enää tärkeitä.

Tulevaisuuttamme ovat tietokoneiden rakentamat immateriaaliset äänimaailmat, keinotekoiset konserttisalit. Tähän on viitannut muun muassa säveltäjä Kaija Saariaho kuvatessaan omaa työskentelyään. Voisiko Helsingin Musiikkitalon arkkitehtuuri olla tulkittavissa askeleeksi tähän suuntaan? Sen nöyrä hahmo katkaisee kulttuurirakennusten rakennustaiteellisen jatkumon pelkistymällä lähes olemattomiin. On vain musiikki.

(27.3.2008)

Puheenjohtajalta 5.4.

Yhteisten tavoitteiden hyväksi

Kansalaisjärjestöjen toiminta on merkittävä osa modernin yhteiskunnan kehittämistä. Julkisten instituutioiden kuten valtion ja kaupunkien sekä yksityisen sektorin, yritysmaailman rinnalla kansalaisjärjestöt muodostavat yhteisöjen kolmannen tukijalan ja vallankäyttäjäryhmän. Kansalaisjärjestöt ovat rakentuneet julkista valtaa ja elinkeinoelämän organisaatioita löyhemmin ja vähemmän hierarkisesti, mutta usein niiden piiristä löytyy enemmän joustavuutta ja kykyä reagoida nopeastikin. Eri kansalaisjärjestöissä toimiville ihmisille haluan antaa kaiken tukeni: yhteisten tavoitteiden puolesta tehty työ on hyvin tärkeää, se on sitä, mikä maailmaa eniten uudistaa.

Kaupunkitutkimuksen Seura pyrkii omalta osaltaan osallistumaan keskusteluun ja vaikuttamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin. Olemme eri yhteyksissä avanneet kotimaisia ja kansainvälisiä näkökulmia kaupunkirakentamiseen. Vaikka olemme yksilöinä joskus ottaneet voimakkaastikin kantaa ajankohtaisiin kaupunkisuunnittelun kysymyksiin, emme ole Seurana lähteneet julkisesti niitä polemisoimaan. Kaupunkitutkimuskolumnien kirjoittajille on kyllä tarjottu tähänkin tilaa.

Niin kauan kuin muistan (eikä se ole vähän) julkiseen keskusteluun kaupunkien suunnittelusta on virkakoneistossa suhtauduttu kaksijakoisesti. Toisaalta suunnitelmiin sisältyy potentiaalisesti paljon taloudellisia ja poliittisia intressejä, joiden ajaminen edellyttää tietojen salaamista tai ainakin rajoittamista. Toisaalta demokratian pelisääntöihin kuuluu jonkinasteinen avoimuus. Kaupunkisuunnittelijoiden osaksi on historiallisesti jäänyt tasapainottelu kaupungin poliittisen johdon intressien ja kaupunkilaisten osallistumisvaatimusten välillä. Tässä kehyksessä kansalaisjärjestöt helposti sijoitetaan kaupungin johdon vastapooliksi, eräänlaiseksi määritelmälliseksi oppositioksi.

En näe perustavaa ristiriitaa näiden osapuolien välillä. Kansalaisjärjestöt tekevät työtä yhteisten asioiden edistämiseksi, yleensä palkatta ja henkilökohtaisesti sitoutuneena. Yhtä selvää on, että kaupungin johto ja kaupunkisuunnittelijat pyrkivät parempaan kaupunkiin. Se, että nämä kaksi tahoa ovat tavoitteen operationalisoinnista ja keinoista joskus eri mieltä, on odotettavissa. Mutta sen ei pitäisi tarkoittaa vastakkainasettelua, vaan tarvetta dialogiin.

Esimerkiksi Helsingin Taivallahden hotellikaavan valmistelussa ilmeni erimielisyys, jonka kaupunginjohto ratkaisi salailulla (ks. kirjoitukseni ”Prosesseja, julkisuudessa tai ei”). Voisiko yhtenä syynä jännitteisiin olla liian vähäiset tilaisuudet avoimeen keskusteluun, jossa molemmat osapuolet olisivat fyysisesti läsnä? Ei niin, että toinen osapuoli on altavastaajana (kaupunkisuunnittelun johto) tai hyökkääjänä (kansalaisjärjestöt), vaan niin, että etsitään yhdessä ratkaisuja, joissa kaikki intressit otettaisiin tasapainoisesti huomioon. Vai onko kaupungin johdon valta yhtenäisyydessään ”parempaa” kuin kansalaisjärjestöjen vähemmän vallan moniäänisyys? Kyllä kansalaisjärjestöt ymmärtävät poliittisten ja taloudellisten intressien merkityksen kaupunkien suunnittelussa, vaikka pyrkivät samalla esim. historiallisesti kerrostuneen ja tasa-arvoisemman ympäristön toteutumiseen. Olen varma siitä, että kansalaisjärjestöjen laaja yhteiskunnallinen pohja tuottaa uudenlaisia ratkaisuja kaupunkien monimutkaisiin ongelmiin.

Jos olen jotain kansalaistoiminnasta vuosien mittaan oppinut, ainakin pitkäjänteisyyttä. Reunaehdoissa tapahtuvat muutokset voivat joskus siirtää päämäärän toteuttamista epävarmaan tulevaisuuteen, mihin malttamattomamman kaupunkilaisen on ollut vaikea sopeutua. Mutta Siperia opettaa. Kun edellytykset sitten täyttyvät, muutos tulee mahdolliseksi ja onnellisimmissa tapauksissa yhteiset tavoitteet toteutuvat. Se on paras palaute, jonka kansalaisjärjestön aktiivinen jäsen ja kaupunkilainen voi saada.

*

Tilaisuutesi vaikuttaa: Seuran vuosikokous tiistaina 15.4. klo 16.30 Kaupunkisuunnitteluviraston auditoriossa ja sen jälkeen klo 17.10 Keskustaprojektin päällikkö Ilpo Forssén esittelee Eteläsataman uusimpia suunnitelmia.

(5.4.2008)

Anja Kervanto Nevanlinna

Puheenjohtajalta 29.2.

Prosesseja, julkisuudessa tai ei

Kaupunkien rakentamisessa jos missä kyse on prosesseista: vuosikymmenien tapahtumaketjuista, joissa runsaasti muuttujia vaikuttaa toisiinsa ja prosessiin. Suunnitelmilla ei voi varautua kaikkiin tulevaisuuksiin. Joitain osatekijöitä voi kontrolloida, mutta jos uusia muuttujia ilmaantuu – yllättäen ja pyytämättä – strategiaa on syytä sopeuttaa, prioriteettien mukaan.

Kaupunkien suunnittelussa prosessiajattelu on sen sijaan perinteisesti ollut harvinaista. Suunnittelun aikana luonnokset ”elävät”, mutta valtuuston hyväksyttyä asemakaavan ja rakennustarkastusviraston rakennuspiirustukset suunnittelijat katsovat muutosprosessien päättyneen.

Todellisissa ympäristöissä prosessit jatkuvat pitkään. Esimerkiksi Katajanokalla telakalta vapautuvasta kärjen alueesta järjestettiin kilpailu 1971, ja siihen pohjautuneen asemakaavan mukaan rakennettu asuinalue valmistui 15 vuotta myöhemmin, Merikasarmi vasta 1989. Eteläsatama oli vielä 1970-luvun lopulla maan suurin tuontitavaran satama, jonka toiminnan jatkumista ei epäilty. Kun konttikuljetukset yllättäen alkoivat hallita meriliikennettä, strategiaa oli pakko korjata. Eikä muutosprosessi ole päättynyt vieläkään, lähes 40 vuotta ”alkua” myöhemmin: vastikään vankilasta on tehty hotelli, uusia asuinkerrostaloja rakennetaan ja suunnitelmia on vireillä hylätyn Armi-projektin paikalle.

Maankäyttö- ja rakennuslaissa (2000) kaupunkisuunnittelun prosessiluonne otettiin aikaisempaa paremmin huomioon. Asukkaita pitää kuulla kaavoituksen aikana, eikä valitustie ole ainoa tai edes tärkein keino vaikuttaa. Kaupungin tulee antaa asukkaille ajanmukaista ja oikeaa tietoa kaavoituksen valmistelusta, yhtenä muotona kaavoituskatsaus. Kuulostaa hyvältä. Omaa kaupunginosaa koskevista kysymyksistä voi tulla myös yhteisöjä muodostavia ja vahvistavia yhteisiä asioita. Jos kaupunkilaisella on mahdollisuus vaikuttaa jokapäiväisen elämänsä muuttujiin ja osaltaan ennakoida omaa tulevaisuuttaan, se parantaa hänen elämisensä laatua perustavalla tavalla.

Mutta onko osallistumismahdollisuus vain muodikasta retoriikkaa? Kaupunginosien uusia suunnitelmia on esitelty lukuisissa tilaisuuksissa ainakin Helsingissä ja asukkaiden ääniä on kuunneltu kaavoja laadittaessa. Aukottomasti osallistumista ei kuitenkaan ole ollut tarjolla. Esimerkiksi Kampin liikekeskuksen kaavoitusasiakirjoista osa jäi liikesalaisuuden vuoksi kaupunkilaisten ulottumattomiin niiden periaatteellisesta julkisuudesta huolimatta. Yritysten liiketaloudelliset syyt ovatkin olleet vuosikymmeniä, vähintään 1960-luvun aluerakentamissopimuksista alkaen, legitiimejä muotoja ohittaa kansalaisyhteiskunnan oikeusperiaatteita. Samanaikaisista poliittisten ryhmittymien vaihtokaupoista voi tulla uuttakin tietoa julkisuuteen, kun vettä on riittävästi virrannut Vantaanjoessa; tulee, jos tulee.

Helsingin yliopiston järjestämillä monitieteisillä Julkisuustutkimuksen päivillä arvioin julkisuuden merkitystä kaupunkisuunnittelussa kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta. Yksi esimerkkini oli Taivallahden hotellihanke, jonka vaiheissa julkisuudella on ollut erityistä painoa. Julkisuudesta tuli foorumi, jolla hanketta vastustaneet kaupunkilaiset ja kansalaisjärjestöt jäntevöittivät perustelunsa. Sen seurauksena kaavaehdotuksesta jätettiin 2004 poikkeukselliset yli 850 muistutusta kaupunginhallitukselle. Uusi, 2005 aloittanut valtuusto suhtautui edeltäjäänsä varauksellisemmin suunnitelmaan ja keväällä 2005 lehdissä kerrottiin Taivallahden hankkeen haudatun. Eduskuntavaalien 2007 seurauksena kaupunginhallituksen kokoonpano kuitenkin muuttui niin, että sen hauras tasapainotila Taivallahden hotellikaavan suhteen heilahti myönteiseksi. Tätä apulaiskaupunginjohtaja osasi heti hyödyntää ja kaava hyväksyttiin, vaikka ehdin kaupunginhallituksen ja –valtuuston kokousten välillä kirjoittaa yleisönosastolle kommentin siitä, ettei suunnitelmaa ollut vuosina 2006 ja 2007 esitetty Helsingin kaavoituskatsauksessa.

Valitukset kaavasta ovat Hallinto-oikeuden käsiteltävinä; yksi valituksista koskee juuri sitä, ettei kaava esiintynyt Kaavoituskatsauksessa. Perustelut ovat vahvoja. Maankäyttö- ja rakennuslaissa merkittävien kaavasuunnitelmien julkistaminen valmisteluvaiheessa ei nimittäin ole pelkästään tiedottamista kaupunkilaisten iloksi. Kaavoituskatsaus on keskeinen oikeudellinen väline, kaupunkia velvoittava asiakirja. Kaavoitusprosessi, jossa tämä julkisuusaspekti on ohitettu, on vastoin lakia.

Taivallahden kaavan suhteen tämä herättää kysymyksiä. Tiesivätkö esittelevät virkamiehet ja kaupunginhallituksen ja valtuuston jäsenet tekevänsä lainvastaista päätöstä kaavaa valmistellessaan ja vahvistaessaan? Onko laillisuuden valvonta vain kaupunkilaisten aloitteellisuuden ja, kuten tässäkin tapauksessa, julkisuuden varassa? Jäämme odottamaan vastauksia, mutta uskallan olla hieman optimistinen. Prosessin julkisuus oli avain siihen vaikuttamiseen.

Rakennettu kaupunki on päättymätön prosessi. Valmiiksi se ei tule, jos valmiilla tarkoitetaan sen lopullista, muuttumatonta muotoa. Kokonainen se on koko ajan kuin yhteiskunta: jatkumo ja muutoksessa yhtä aikaa. Kokonainen, koska se on kiinteä osa kaupunkiyhteisöä, sen arvomaailmoja ja elämänpiirejä. Rakennettu kaupunki voidaan nähdä sitoumuksena, kaupunkilaisten yhteisön sitoumuksena tulevaisuudelle, lujana yhteisenä tahtona, joka ei vain kestä muutosprosesseja vaan vahvistuu niistä.

Kaupunki tieteen määritteenä

Vuoden ensimmäisen kaupunkitutkimus-kolumnin kirjoittaja on kansatieteen dosentti Pia Olsson Helsingin yliopistosta. Hän työskentelee tohtoriassistenttina kansatieteen oppiaineessa ja on mukana Helsingin kaupungin historiaprojektissa. Hän on myös Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran hallituksen jäsen.

Muutama viikko sitten ilmestyi lehdessä arvio uudesta kotimaisesta elokuvasta. Mielenkiintoni kiinnittyi arviossa yleisesti ottaen kenties mitättömään yksityiskohtaan: kolmiodraaman miespäähenkilön ammattiin. Kolmistaan-elokuvan 35-vuotias Tomi on kaupunkisosiologi. Elokuvaa (edelleen) näkemättä jäin miettimään, minkälaista imagoa päähenkilölle on ammatinvalinnalla haluttu rakentaa. Kiteytyykö kaupunki-etuliitteen omaavaan tieteenalaan ja sen edustajaan jotakin vetovoimaisen modernia, dynaamista ja ajassa kiinni olevaa, etten sanoisi mediaseksikästä?

Elokuvan ja median maailma elää tietysti omilla ehdoillaan, mutta pohdinnan voi laajentaa myös akateemiseen maailmaan. Miksi tietyillä tieteenaloilla on haluttu eriyttää kaupunkitutkimus omaksi alueekseen? Onko kyse ainoastaan tarkoituksenmukaisesta, tieteellisin perustein tehdystä kohteen rajaamisesta vai merkityksellistetäänkö valinnalla tieteenalaa myös muilla, sisällön ulkopuolisilla tasoilla? Miksi meillä ei ole esimerkiksi kaupunkitaidehistoriaa tai kaupunkifolkloristiikkaa, mutta sen sijaan kaupunkisosiologia, kaupunkihistoria ja – henkilökohtaisesti tärkeä – kaupunkikansatiede (tai urbaani etnologia, niin haluttaessa) ovat vakiinnuttaneet asemansa tieteen kielessä?

Kun kaupunki tuli 1960- ja 1970-luvulla kansatieteen hyväksyttäväksi tutkimuskohteeksi, oli muutoksen taustalla perinteisen tutkimuskohteen, maaseudun talonpoikaisen väestön, hupeneminen. Tutkimuskohteen muuttaessa maalta kaupunkiin seurasi tutkimus kohdettaan. Samalla keskusteltiin siitä, vaikuttiko siirtyminen maalta kaupunkiin myös tieteenalan tutkimuskysymyksiin ja -menetelmiin. Kulttuurin olemus nähtiin erilaisena eri ympäristöissä. Yksi kaupunkikansatieteen uranuurtajista, professori Niilo Valonen totesi perinteiden tutkijasta tulleen lyhytikäisten käytänteiden tutkija ja kansankulttuurin tutkijasta populaarikulttuurintutkija.

Samanaikaisesti kansatiede joutui uusimaan tutkimusprofiiliaan myös oikeuttaakseen yhteiskunnallisen asemansa. Perinteen tutkimus oli katsetta menneisyyteen, ja nyt tarvittiin kiinnekohtaa nykyaikaan eli kaupunkiin. Kaupunki oli siten tärkeä kansatieteelle myös imagollisista syistä. Kyse oli tuolloinkin tieteenalan mediaseksikkyydestä eli sen moderniudesta, dynaamisuudesta ja ajantasaisuudesta.

Samalla kun nimeämme, rakennamme myös kategorioita. Kun kansatieteellisen tutkimuksen tavoitteet ovat siirtyneet ilmiöiden kartoittamisen tasosta kulttuuristen rakenteiden selvittämiseen, voidaan kysyä, onko enää tarpeen lokeroida tiedettä tutkimusympäristön perusteella. Monitieteisellä kaupunkitutkimuksella on oma kaupunkien ja kaupunkilaisten kohderyhmänsä. Olisiko kuitenkin vielä kerran aika pohtia, onko tämä ainoa tekijä, joka tekee kaupunkitutkimuksesta kaupunkitutkimusta – on kyseessä sitten kaupunkisosiologia, kaupunkihistoria tai kaupunkikansatiede? Kumpi lopulta tarvitsee toistaan enemmän: kaupunki tiedettä vai tiede kaupunkia?

Pia Olsson

(kaupunki)kansatieteilijä

(24.2.2008)

Puheenjohtalta 2.2.2008  

Ajan rajat

Seuran järjestämä Kaupunkitutkimuksen talvipäivä Helsingin yliopiston Pienessä juhlasalissa 23.1.2008 kokosi satakunta kiinnostunutta kuulijaa keskustelemaan sodanjälkeisen Euroopan pääkaupungeista. Kiitos kaikille osallistujille! Lontoon, Moskovan ja Leningradin, Berliinin sekä Helsingin muutoksia ovat värittäneet politiikka, talous, tekniikka ja tulevaisuuden unelmat eri tavoin ja eri näkökulmista, mutta yhteisessä eurooppalaisessa kehyksessä ja osin samansuuntaisten tavoitteiden puolesta, vaikka keinot vaihtelivat.

Minulle vahvimpana näkökulmana nousi esiin aika. Nykyinen Berliini kantaa menneisyytensä kerrostumia, joihin Beate Binderin esitelmä avasi ajankohtaisia näkymiä. Jaettuun kaupunkiin aikanaan toteutettua DDR:n Tasavallan palatsia puretaan ja paikalle rakennetaan osittainen kopio sen tieltä 1950-luvun alussa hävitetystä Kuninkaanlinnasta. Vanha ei kuitenkaan palaa. Kun muuri murtui, aika alkoi rakentaa kahdesta rajan erottamasta kaupungista yhtä, yhteistä uutta maailmaa; tahto oli ja on.

Viime kuusi vuosikymmentä on muuttanut Euroopan toiseksi. Talvipäivän keskusteluissa vain sivuttiin Britannian imperiumin päättymistä, Neuvostoliiton hajoamista tai Saksan yhdistymistä, vaikka ne ovat vaikuttaneet perustavasti pääkaupunkienkin historiaan. Voivatko nämä historian suuret käännekohdat jo olla kaikille eurooppalaisille niin itsestään selviä, että maininta niistä riittää? Pikemminkin näyttää siltä, että niiden ja kaltaistensa historiallisten suunnanmuutosten merkitykset ulottuvat liian monelle taholle avautuakseen automaattisesti, ilman tietoista näkökulman valintaa.

Kaupunkihistorian kannalta seisomme uuden ajanjakson rajalla. Omissa kokemuksissani yhtyvät vahvat muistikuvat siitä, kuinka modernia (modernismin) kaupunkia ihannoitiin, visualisoitiin ja rakennettiin, ja kuinka sen vähittäiset muutokset toivat esiin mahdollisuuksia toisenlaisille, omasta ajastamme nouseville unelmille ja niiden konkretisoinnille. Historia avaa uusia horisontteja tulevaisuuteen.

Talvipäivän puhujat vasemmalta: professori Michael Hebbert, Seuran puheenjohtaja Anja Kervanto Nevanlinna, professori Laura Kolbe, professori Beate Binder, tohtori Ivan Nevzgodin

At the border of time

The Winter Day 2008 of Urban Studies, organized by our Society at the University of Helsinki on January 23, attracted an audience of around a hundred persons to discuss the postwar history of European capitals. Thank you for your contributions and participation! The changes in London, Moscow, Leningrad, Berlin and Helsinki have been influenced by politics, economics, technology and future dreams in different ways and from different perspectives, but within a shared European frame and, in part, for similar goals even when the means varied.

For me, the strongest perspective present was time. Berlin today carries layers of its past, discussed by Beate Binder in a very current context. The Palace of the Republic of the DDR, originally constructed into the divided city, is being dismantled, to be replaced by a partial copy of the Royal Palace that was demolished in the early 1950s. The past, however, cannot be returned. When the Wall broke down, time began to build the two cities separated by a boundary into one, a new world together; there was and is the will. ”Where there’s a will, there’s a way.”

The last six decades have transformed Europe. Our Winter Day discussions only touched the end of the British Empire, the collapse of the Soviet Union or the unification of Germany, although they fundamentally influenced also the history of the capital cities. Can these major changes in direction already be so self-evident to Europeans that they need not be more than mentioned? Rather, it seems to me that the significance of these and similar historical revisions of course extend to too many spheres to unfold automatically, without the point of view chosen intentionally and consciously.

From the view of urban history, we stand at the border of a new era. In my personal experience, two memories are strongly united. One is related to how the modern (modernistic) city was idealized, visualized and constructed, the other to how its gradual transformation exposed prospects for other kinds of dreams and their realizations, born from our own time. History opens new horizons to the future.

Beate Binder’s abstract

Michael Hebbert’s abstract

Diary of the deconstruction site of the Berlin Palace of the Republic:http://pk86.de/berlin/palast-abriss/

Anja Kervanto Nevanlinna

Valokuvauksellinen maailmankaupunki: Lontoo suomalaisten silmin       Vuoden 2007 viimeisen kaupunkikolumnin kirjoittaja on Seuran varapuheenjohtaja, dosentti Marjaana Niemi, joka pian ilmestyvässä kirjassaan ”Lontoo – kirjailijan kaupunki” pohtii suomalaisten kirjailijoiden, toimittajien ja tutkijoiden näkemyksiä ja kokemuksia Lontoosta 1700-luvulta nykypäivään.

Toimittaja Lauri Karén, joka työskenteli Lontoossa BBC:n suomenkielisellä osastolla 1950-luvulla, vertasi kirjassaan Lontoon kaduilta ja kujilta (1960) Lontoota ja Pariisia. Maantieteellisestä läheisyydestään huolimatta nämä kaksi suurkaupunkia olivat Karénin mielestä kuin kaksi eri maailmaa: ”Pariisia maalataan, Lontoota valokuvataan. Asiallinen kaupunki vaatii asiallisemman kuvaustavan”.

Karénin mietelmä tiivistää hienosti sen, miten Lontoossa 1800- ja 1900-luvuilla vierailleet suomalaiset kirjailijat ja muut kulttuurivaikuttajat ikuistivat maailmankaupungin kirjoituksiinsa. Asiallinen kaupunki sai asiallisen kuvauksen. Lontoossa kirjoitetuissa matkakertomuksissa ja kirjeissä on selvästi vähemmän herkkää tunnelmointia kuin esimerkiksi Pariisin ja Rooman kuvauksissa: tunnelmoinnin sijasta lukijalle tarjoillaan usein vakavaa pohdintaa ja tarkkoja havaintoja. Suomalaiset Lontoon-kävijät häikäistyivät toki Piccadillyn valoreklaameista ja ihastelivat British Museumin aarteita, he nauttivat rauhallisista hetkistä tea-roomeissa tai eksoottisista makuelämyksistä East Endin ravintoloissa, mutta hyvin pian he päätyivät takaisin analysoimaan maailmankaupungin luonnetta.

Monet Lontoossa matkailleet tai asuneet suomalaiset kiinnittivät huomionsa metropolissa vallinneisiin yhteiskuntaluokkien välisiin jyrkkiin eroihin, ja varsinkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjoituksissa suoranaisesti moitittiin brittejä siitä, että nämä sallivat tällaisten erojen olemassaolon pääkaupungissaan. Rivien välistä saattoi helposti lukea, että kirjoittajien mielestä kotimaisissa kaupungeissa asiat olivat sentään toisin. Vaikka brittejä kritisoitiin, harva suomalainen lähti voimakkaasti kyseenalaistamaan niitä ajatusmalleja, jotka osaltaan pitivät yllä voimakasta segregaatiota Lontoossa. Suomalaismatkailijat olivat aikansa lapsia ja useimmat heistä ajattelivat, että paitsi brittiyhteiskunnan parhaimmisto myös he itse – suomalainen sivistyneistö – olivat toki korkeammalla tasolla kuin East Endin köyhät tai Thamesin rantojen kodittomat kulkurit.

Mitä mieltä tahansa suomalaiset kirjailijat ja kulttuurivaikuttajat olivatkaan slummien perimmäisistä syistä, he olivat hyvin kiinnostuneita tutustumaan suurkaupungin laitapuolen elämään ja kertomaan siitä lukijoilleen. East End oli 1900-luvun alkupuolella yksi suosituimmista nähtävyyksistä – jotakin jota kotimaassa ei voinut nähdä ja kokea – ja siihen tutustuttiin joko yksin, jonkun tuttavan opastamana tai matkatoimiston järjestämillä opastetuilla retkille. Esimerkiksi kirjailija Helmi Krohn osallistui 1920-luvun lopulla tällaiselle retkelle, jonka oli järjestänyt matkailualan uranuuurtaja Thomas Cook & Co. Krohn kertoi kirjassaan Englantia oppimassa (1931), miten hänen kiinnostuksensa slummielämään muuttui epämukavuudeksi vaunujen kulkiessa yhä syvemmälle East Endiin, ”sillä eihän ole oikein asettaa ihmisiä, olkoot he miten kurjia tahansa, toisten parempiosaisten uteliaisuuden maalitauluiksi.”

Toisaalta suomalaiset matkailijat toivat esiin myös sen, miten suurkaupunkielämä saattoi murentaa hierarkioita. Zacharias Topelius, joka vieraili Lontoossa jo vuonna 1862, korosti suurkaupunkielämän opettavan ihmiselle nöyryyttä. Topelius toivotti kaikki itseään korvaamattomina pitävät pikkukaupunkien pomot Lontoon vilinään. Jos he olisivat varomattomia, ihmisvirta talloisi heidätkin jalkoihinsa aivan samoin kuin vaununpyörät ”kierivät tiellä olevan sontiaisen yli”. Arkkitehti Sigurd Frosterus ja kääntäjä Ester Linnankoski puolestaan kiinnittivät huomionsa suurkaupungissa syntyneisiin eri yhteiskuntaryhmien kohtaamispaikkoihin. Frosterus kuvasi vuonna 1903, kuinka eri yhteiskuntaluokat istuivat ”veljellisessä” sovussa Lontoon maanalaisessa, ja Linnankoski puolestaan tarkkaili huonosti puettuja työmiehiä hienoissa taidegallerioissa.

Koska Lontooseen liitettiin asiallisuus, traditionaalisuus ja jopa vanhoillisuus, sitä ei 1900-luvun alkupuolella pidetty samalla tavalla moderniuden tyyssijana kuin esimerkiksi Pariisia, Berliiniä tai New Yorkia. Monien Lontoon-kävijöiden mielestä kaupungin vanhoillinen maine oli kuitenkin enimmäkseen ennakkoluulojen tuotetta. He löysivät Lontoosta aivan samoja modernin suurkaupunkielämän merkkejä kuin mitä liitettiin sen kilpakumppaneihinkin: kiireisten ihmisjoukkojen vuolaat virrat, maan alla kulkevien junien sähköiset liikkeet, voimakkaan valaistuksen ja mainosvalojen värikylläisyyden. Osa suomalaisista pohti Lontoon moderniutta – ja samalla oman maansa moderniutta tai takapajuisuutta – sukupuoliroolien kautta ja erityisesti tarkastelemalla naisten asemaa ja roolia. Esimerkiksi Lontoossa 1880-luvun lopulla vieraillut runoilija J. H. Erkko raportoi suomalaisille lukijoilleen, minkälaisissa ”virkatoimissa” naisia näkyi Lontoossa ja kuinka heidän liikkumiseensa suurkaupungissa suhtauduttiin. Kirjailija Elsa Enäjärvi ihasteli 1920-luvulla Lontoon akateemisen maailman moderneja naisia, ja jotkut suomalaiset naismatkailijat taas kadehtivat lontoolaisnaisten ulottuvilla olevia työtä helpottavia kodinkoneita tai kaupoista saatavia puolivalmisteita. Alati muuttuvasta, modernista maailmankaupungista löytyi kuitenkin myös paikkoja, joissa aika näytti täysin pysähtyneen. Suomalaisnaiset hämmästelivät törmätessään ”modernissa” Lontoossa sellaisiin elämänpiireihin ja instituutioihin, jotka elivät ja olivat aivan kuin naisasialiike ei olisi koskaan syntynytkään.Näiden erilaisten kokemusten pohjalta naiset pohtivat omaa naiseuttaan ja suomalaisen naisen asemaa. Lontoo olikin monille suomalaisille kuin yhteiskunnallinen laboratorio, jossa he tarkastelivat itseään kiinnostavia ilmiöitä ja niiden välisiä yhteyksiä. Samalla se tarjosi taustan, jota vasten saattoi pohtia omaa yhteiskuntaansa.

(20.12.2007)

8.12.2007 Puheenjohtajalta

Kulttuuriperintö: suuria kysymyksiä

Olin marraskuun lopulla Göteborgissa vastaväittäjänä. Väitöskirjan aiheena oli kansainvälisten suojelupoliittisten ohjelmien tavoitteiden suhde arkkitehtuuriperinnön todellisuuteen, esimerkkinä Zanzibarin Stone Town, joka on vuodesta 2000 kuulunut Maailmanperintökohteiden luetteloon. Tutkimuksen ytimessä oli ns. suuri kysymys, jota kansainväliset ja kansalliset instituutiot aivan liian harvoin asettavat omalle toiminnalleen: mitä vaikutusta niiden poliittisilla ohjelmilla ja sopimuksilla on todellisuudessa.

Suuret kysymykset ovat monikerroksisia. Zanzibarin kivikaupunki muodostui Itä-Afrikan rannikon swahilikulttuurissa arabiyhteisöjen uskonnon ja elämäntapojen osana. Sen arkkitehtuuria ei voi ymmärtää ilman sosiaalisia, taloudellisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Tansanian kaltaisen köyhän Kolmannen Maailman maan mahdollisuudet hoitaa rapistumaan päässyttä kulttuurihistoriallista miljöötä ovat rajoitetut, vaikka rakennussuojelun asiantuntemusta ja rahoitustukea on ollut saatavilla myös kansainvälisesti mm. Unescon kautta. Tavanomaista terveemmän pohjan Zanzibarin kulttuuriarvojen säilyttämiselle antaa muuhunkin kuin matkailijavirtoihin nojautuva elinkeinorakenne. Yksipuolisesti turismista saatavista tuloista näkyy jo huolestuttavia seurauksia swahilikulttuurinkin piirissä, mm. Lamussa Kenian rannikolla.

Zanzibariin liittyy kuitenkin ongelmallisia piirteitä. Tansanian poliittisessa historiassa vuosi 1964 merkitsi kumousta, joka johti Zanzibarin kivikaupungin perinteisen ja vallitsevan arabiyhteisön pakoon ulkomaille. Rakennuksiin muuttivat muuta kuin swahilikulttuuria edustaneet tansanialaiset. Heidän intressinsä tai voimavaransa eivät ole riittäneet toisenlaiseen kulttuuriperintöön kuuluvan rakentamisen suojeluun.>

Tilannetta on vaikeuttanut tonttien ja rakennusten omistuksen epäselvyys. Ennen vuotta 1964 omistajina oli yksittäisiä henkilöitä, sukuja ja uskonnollisia yhteisöjä. Sittemmin Tansanian laki kielsi ulkomaiden kansalaisilta oikeuden omistaa kiinteistöjä, mutta bulvaanein tätä kierretään. Arabimaihin asettunut omistaja ei vahvista kaupunkiyhteisöä eikä sen elämäntapoja. Mekanismi muistuttaa hämmästyttävällä tavalla Venetsian tilannetta sillä erotuksella, että Venetsiassa poissaolevat omistajat usein ovat länsimaista (yhdysvaltalaisia tai keskieurooppalaisia), Zanzibarissa arabimaista. (Ks. kolumnini ”Muistan Venetsian” viime helmikuulta.)

Tässä yhteydessä voi syystä kysyä, mitä vaikutusta kansainvälisillä suojelupoliittisilla ohjelmilla voi yleensäkään olla. Väittelijän lähtökohtana oli, että kansalliset suojeluohjelmat voivat toimia kansainvälisten ohjelmien päämäärien välittäjinä tai niiden paikallisina sovellutuksina. Tuloksissaan hän esitti vahvoja epäilyjä kansainvälisten suojelupoliittisten ohjelmien vaikuttavuudesta erityisesti tutkimansa esimerkin valossa ja korosti paikallisten käytäntöjen keskeistä merkitystä todellisten muutosten synnyttämiseksi Zanzibarissa.

Mutta muukin on mahdollista. Käännetään näkökulmaa. Entä jos kansainvälisiä suojelupoliittisia ohjelmia ei nähtäisi vain asiakirjoina vaan myös prosessina, yhtenä muutosten välineenä? Ohjelmien valmisteluun voidaan eri vaiheissa saada mukaan kustakin maasta sekä poliittista ja virkakunnan johtoa että kansalaisryhmiä ja asiantuntijoita. Silloin suojelupolitiikasta tulee yhteisöjen yhteinen projekti, johon osapuolet vähitellen sitoutuvat ilman allekirjoitusseremonioita. Prosessin kuluessa myös valtahierarkioita voidaan madaltaa: parhailla argumenteilla ja käytännöillä saa todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Pohjoismaissa tällaisista kansalaisyhteiskunnalle ominaisista toimintatavoista on kulttuuriperintöönkin liittyen jo muodostunut vahvoja malleja, joilla on kansainvälistä vientipotentiaalia.

Tutkimuskohteena kulttuuriperintö kuuluu suuriin kysymyksiin, jotka edellyttävät aina monitieteisyyttä. Euroopassa teollinen kulttuuriperintö yhdistää kaupunkihistorian, taloushistorian, yhteiskuntahistorian, arkkitehtuurihistorian, poliittisen historian ja teknologian historian tutkijoita. Kansainvälisesti tärkeää olisi tutkia sitä, miten monikulttuurisuus ja kansainvälistyminen ovat vaikuttaneet kulttuuriperinnön jatkuvuuteen ja miten siinä yhteydessä tulisi määrittää kulttuuriperinnön suojelun etiikka. Suuret kysymykset odottavat vastauksia.

Pääkaupunki, valta ja kansallinen pärjääminen         Ensimmäisen kuukauden kaupunkitutkimuskolumnin kirjoittaja on Suomen kaupunkitutkimuksen seuran puheenjohtaja, dosentti Laura Kolbe.

Aikamme tärkeimpiä kysymyksiä on se, miksi toiset kaupungit menestyvät ja toiset taantuvat. Eräät kaupunkikeskukset osaavat uudistaa imagoaan samalla kun toiset epäonnistuvat ja takeltelevat. Nämä asiat ovat kiehtoneet kaupunkitutkijoita jo pitkään. Samalla pääkaupunkien rooli on joutunut uudelleen arvioinnin kohteeksi. Jos pääkaupunkeja ei olisi, ne pitäisi keksiä. Vuosisatainen kehitys on tuottanut eurooppalaiseen pääkaupunkiin monta kerrostumaa. Viimeisin liittyi kansallisvaltion vahvistumiseen, mikä lisäsi pääkaupunkien painoarvoa.

Viittaukset latinan kielen päähän, caput, vievät ”pääkallopaikkaan” (capital city, le capital, die Haupstad, huvudstad). Käsite ei niinkään korosta urbanismia tai kaupunkikulttuuria, vaan valtiollisuutta - valtioissa tarvitaan ”pää” ja ”kaupunki”. Pääkaupunki tarvitsee vastavoimansa. Vastakohtana voi olla valtio, maakunnat ja provinssit, maaseutu yleisesti sekä alueellinen periferia. Tärkeää onkin ymmärtää, miten vastakohtaisuus artikuloituu poliittisesti.

Suomella on Helsinkinsä. Kuninkaan perustama ja keisarin rakentama sotilas- ja siviilihallinnon keskus, sivistyksen ja kulttuurin kehto herättää edelleen paljon intohimoa. Virkamiesvetoinen, vahva ja ilmapiiriltään eurooppalainen kaupunki on historian eri vaiheissa mielletty ”suomalaiselle hengelle” vieraaksi. Kasvava pääkaupunki ja sen edustama teollinen modernismi ja poliittinen radikalismi on eri aikoina nähty uhkana Suomen todelliselle, sinivalkoiselle olemukselle.

Vuoden 1945 jälkeen kansallisen politiikan keskeinen tavoite on perustunut vahvan vastavoiman luomiseen Helsingille. Se on tapahtunut aluepoliittisin tunnuksin, toiminnallisia maakuntakeskuksia synnyttäen. Korkeakoulu- ja tiedepolitiikan keskeinen päämäärä on ollut Helsingin koulutusylivoiman murentaminen. Vuosikymmenten aikana on syydetty useita miljardeja euroja ja markkoja alueiden kehittämiseen, valtiollisten toimintojen hajasijoittamiseen ja – päivän muotitermin mukaisesti – alueellistamisen vahvistamiseen. Politiikan tämä puoli kaipasi kriittistä monitieteellistä tutkimusta: miten aluepolitiikan tavoitteet on eri aikoina muotoiltu ja mitä rahoilla on saatu aikaan?

Pääkaupungit ovat menestyneet globaalitalouden aikana eikä muutosta ei ole näköpiirissä. Metropolialueet tarjoavat talouden ja politiikan eliiteille kansainvälisesti vertailukelpoisen toimintapuitteen. Globaalitalous on muuttanut kaupunkien ja maakuntien suhdetta. Ne eivät enää voi olla toistensa vatsakohtia, sillä tänään jo noin puolet suomalaisista asuu maan kahdeksalla suurimmalla kaupunkiseudulla. Kansallinen menestyminen on riippuvainen suurten kaupunkiseutujen menestyksestä. Niistä säteilee hyvinvointia koko maahan. Menestyessään ne houkuttelevat korkean lisäarvon toimintoja. Kaupungit ovat haasteellisen kehitysvaiheen edessä. Globaali pärjääminen edellyttää kohdennettuja kansallisia toimenpiteitä, alueellistamisohjelmien rinnalle vahvaa kaupunkipolitiikkaa.

Urbanisoitunut kansantalous elää tilanteessa, jossa on tehtäviä valintoja. Kaupunkialueet muodostavat omat reviirinsä, jotka enää eivät noudata kansallisvaltioiden rajoja. Vahva alueellinen imago ja vakaa kehitys liittyvät kaupungeissa usein yhteen. Imagoon liittyy sellaisia tekijöitä, jotka saavat ihmiset tuntemaan yhteenkuuluvuutta tietyn paikan kanssa tai turvallisuutta tietyllä alueella.

Sivun alkuun

Kaupunkihistorian tutkija ja valta   Järjestyksessään toisen kaupunkitutkimuskolumnin kirjoittaja Dosentti Anja Kervanto Nevanlinna on Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran varapuheenjohtaja. Hän toimii akatemiatutkijana Taidehistorian oppiaineessa Helsingin yliopistossa.

Onko kaupunkihistorioitsijalla valtaa? Voiko hän vaikuttaa yhteiskunnallisiin päätöksiin tai prosesseihin? Saako tutkijalla edes olla suhdetta valtaan?

Jotkut historioitsijat vastustavat sitä, että tutkija ottaa kantaa ajankohtaiseen kaupunkikysymykseen. Heidän mukaansa tutkija menettää silloin asiantuntijaroolinsa. Toiset historioitsijat taas pitävät tutkijan valtaa itsestään selvänä: uusi tulkinta uhkaa aina aikaisempia tulkintoja ja samalla niiden varaan rakentunutta valtajärjestelmää. Tutkijan vastuulla on käyttää lähteitään kriittisesti ja tietoisena siitä yhteiskunnallisesta kontekstista, jossa lähde on aikanaan syntynyt.

Suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa, erityisesti 1960-luvulla, päätöksentekijät sekä seurasivat ajankohtaista sosiaalipolitiikan tutkimusta että sovelsivat sitä – tällaisen kuvan saa, kun lukee historiankirjoituksia siitä ajasta. Yhtä kiinteästä yhteydestä on tuskin koskaan ollut kyse kaupunkitutkijan, vielä vähemmän kaupunkihistorioitsijan kohdalla.

Kaupunkitutkimus kyllä kiinnostaa tieteellistä yhteisöä suurempaakin yleisöä. Urbaanin elämän ilmiöt kuluttamisesta kännyköihin ja kotiseututunteesta kansalliseen identiteettiin herättävät lähes yhtä paljon innostusta kuin luonnonmaisemien kuvaukset sata vuotta sitten. Kaupunkihistoriasta tuttuja, mm. Helsingin keskustasta modernismin kiihkeimpinä aikoina purettuja taloja monet surevat vieläkin.

Tutkijan viestit näyttävät kuitenkin yksinkertaistuvan matkallaan julkisuuteen. Lehdissä ja televisiossa journalismin ehdoilla laaditut otsikot tekevät uutisen tyyliin Makasiinit puretaan tai Pilvenpiirtäjiä Pasilaan, tai joskus yksilöidymmin kuten Kaupunginjohtaja haluaa suojella rakennukset (viimeinen esimerkki on kuvitteellinen).

Kaupunkihistorioitsijan kuva maailmasta on monimutkaisempi. Hänelle esimerkiksi Makasiineissa kiinnostavaa on niiden merkitys alueen viimeisinä säilyneinä jälkinä pääkaupungin teollistumisen historiasta. Kun kaupunkitutkija toteaa, että Makasiinit pitäisi säilyttää, johtopäätökseen kutoutuvat yhtä tärkeinä myös sen perustelut, tutkijan argumentaatio.

Tutkijalla on harvoin muodollinen valta-asema, joka tarjoaisi välineitä suoralle vallankäytölle. Vallattomia muotoja tutkijan valta saa silloin, kun hän toimii mielipidevaikuttajana: problematisoi tärkeänä pitämänsä asian, kritisoi esillä olleita vaihtoehtoja ja esittää argumenttiketjunsa omine ehdotuksineen.

Joskus tutkijan tulkinta saa julkisuutta ilman tekijää, kuin itsestään syntyneenä kuvauksena asioiden luonnollisesta tilasta. Esimerkiksi viime syksynä ilmestyi kaksikin kaupallisen kustantajan kirjaa, joissa oli suoria lainauksia kirjoituksistani ilman asianomaista viittausta. Argumenttini siis saivat jotkut niin vakuuttuneiksi, että he ottivat ne omiin nimiinsä. Tutkijana luen ristiriitaisin tuntein lehtiarvostelua, jonka mukaan em. kirjoista toisen tekijät ”ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet mainion kirjan” (Suomen Kuvalehti 20.5.2005), vaikka he ovat todennäköisesti käyttäneet monien muidenkin tutkijoiden työtä raaka-aineenaan osoittamatta ajatusten alkuperää.

Argumentit saattavat ajankohtaisissa kaupunkikysymyksissä muuttaa paitsi kaupunkilaisten myös päätöksentekijöiden kantoja. Molemmilla voi olla merkittäviä seurauksia.

Tarjoamalla argumentteja tutkija vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa. Perustellut näkökulmat siirtävät julkisuudessa käytävän keskustelun painopistettä kannanotoista ja julistuksista ilmiöiden analyysiin ja tulkintoihin, jopa niiden ristiriitaisuuksiin. Viime kädessä argumentit liittyvät arvoihin.

Kaupunkihistorioitsijan yhteiskunnallinen tehtävä on tuoda kaupunkia koskevia tulkintoja ja niihin johtaneita argumentteja julkiseen keskusteluun. Parhaassa tapauksessa hänkin pääsee näin käyttämään valtaa ja osaltaan vaikuttamaan historian kulkuun.

Sivun alkuun

Kelluva kaupunki     Järjestyksessään kolmannen kaupunkitutkimus-kolumnin kirjoittaja on taidekasvatuksen professori Pauline von Bonsdorff Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitokselta. Pauline on myös Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran hallituksen jäsen.

Kun kesä tulee, suomalaisten käytös muuttuu urbaanimmaksi. Sisäänpäin kääntyneet, jurot ja happamat hahmot vaihtuvat hymyileviin, värikkäisiin ja puheliaisiin henkilöihin. Tämä on ainakin yleisesti levinnyt käsitys ja empiirisesti se on havaittavissa jo vappuna.

Vappu on oiva esimerkki vuodenaikojen merkityksestä suomalaiselle kaupungille, sillä vaikka sen perimmäinen merkitys on valon, lämmön ja heräävän luonnon juhla, se viedään läpi antaumuksella säästä huolimatta. Vuodenajan ja näin ollen luonnon vaikutus on kulttuurimme syvästi sisäistämää ja symbolisesti artikuloitunutta merkitystä. Lisäksi vapulla on intensiivisyydestään johtuen hidastava vaikutus elämään. Sen tietää jokainen perusteellinen vapunviettäjä.

Kun valo ja lämpö vetävät ihmisiä ulos asunnoistaan, julkiseen tilaan, puistoihin tai katukahviloihin, ilmiö ei muitta mutkitta ole samastettavissa kulttuuritalouskonsulttien hehkuttamaan kaupunkikulttuuriin. Siinä vuorovaikutus säännöllisesti linkittyy kulutukseen ja monikulttuurisuus on viihdettä ja suvaitsevaisuuden merkkikieltä. Tuota kaupunkikulttuuria jokainen kaupunki nyt haluaa: se on seksikästä ja kivaa, se lisää verotuloja eikä rasita julkista taloutta ainakaan lähitulevaisuudessa.

Konsultit korostavat, että kaupunkikulttuuri on taloudellisesti tuottavaa. Totta se on, tavallaan, onhan liiketoimintakin oma kulttuurinsa. Kaikki kulttuuri ei kuitenkaan ole taloudellisesti tuottavaa: se voi olla tappiollista yhtä hyvin kuin taloudellisesti vailla merkitystä. Siksi konsulttien kaupunkikulttuuria pitäisi selvyyden vuoksi kutsua talouskulttuuriksi. Onhan se myös taloudellista siinä mielessä, että sitä riittää kaikille maksakykyisille ja se kuuluu ja näkyy myös niille, jotka eivät ole sitä tilanneet. Talouskulttuuri sykkii ja jotkut väittää, että niin tekee kaupunkikulttuuri ylipäätään.

Palatkaamme hidastumiseen. Ei ole mitään tylsempää kuin talvisunnuntai asuinalueella: ihmisiä liikkeellä niin vähän, että heitä tuskin havaitsee. Tämä voisi olla hitauden ja talven perikuva. Asiassa on kuitenkin kaksi tasoa. Maailma ympärillä on hidas, jopa pysähtynyt, siksi ihmiset kulkevat nopeasti ja vilkuilematta sen läpi, kukaan ei jää oleskelemaan. Kesällä sen sijaan ympäristö on täynnä ääniä, tuoksuja, kutsuvaa lämpöä. Ihminen hidastuu, jää puistonpenkille, kahvilan tuolille tai parvekkeelle: ei ole kiirettä pois, mitään ei tarvitse tapahtua, asioita tapahtuu koko ajan. Maailma on antelias.

Suomalaisen kaupungin urbaani kesäkulttuuri on vain osin, eikä edes olennaisesti tai ensisijaisesti, talouskulttuuria. Talous - kuppilat, kaupat, kioskit ja tapahtumat - palvelee ja tukee kulttuuria, mutta sen merkitys on muualla. Se on hidastumisessa. Hidastuminen ei tee meistä parempia kuluttajia ja veronmaksajia, pikemmin päinvastoin. Oleskelu ja joutilaisuus ovat sen sijaan vapauden, luovuuden ja kriittisyyden ehtoja: ilman niitä ei ole aikaa löytää uusia asentoja ja näkökulmia.

Ilmentävätkö talouskulttuurin katetut, kaupalliset ulkotilat vapauden pelkoa? Oleskelu on otettava haltuun: joutilaisuus, joka ei ole kansan- tai kuntataloudellisesti tuottavaa, ei ole moraalisesti hyväksyttävää. Urbaani rakentaminen on unohtanut puistot eikä juuri ajattele ulkotilaa. Talvi on hankala ja puut roskaavat kieltämättä. Silti kehotan unohtamaan katetut julkiset tilat ja maanalaiset reitit, erikoiset valaisimet ja maisemien puita korvaavat mastot. Unohtamaan, sillä niitä ei kannata ajatella - ja niissä ajattelee huonommin kuin puiden alla.

Sivun alkuun

ARKKITEHTUURIPUISTO - LAHDEN UUSI MENESTYS-TEKIJÄ?     Järjestyksessään neljännen kaupunkitutkimus-kolumnin kirjoittaja on FT Riitta Niskanen, lahtelainen taidehistorian, erityisesti arkkitehtuurin tutkija. Hän on myös Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran hallituksen jäsen.

Arvoisat edeltäjäni tällä kolumnipaikalla ovat sivunneet kukin omasta näkökulmastaan kaupunkien menestykseen vaikuttavia tekijöitä, vetovoimaa ja asemaa muiden kaupunkien joukossa.

Lahti on tässä suhteessa mitä kiinnostavin tapaus: sen vuosikymmeniä kestänyt kamppailu paikasta maailmankartalla on saanut monenlaisia muotoja. Teollisuuden ja kaupan varaan rakentunut, suhdanneherkkä elinkeinorakenne sekä valtiollisten instituutioiden puute ovat kautta kaupungin satavuotisen historian vaatineet määrittämään omia vahvuuksia.

Lahden maine on perustunut paljolti urheiluun. Se onkin ollut mainio vetovoimatekijä. Sen siivellä on myyty monta muutakin tuotetta ja ideaa.

Kuuluisin imagokampanja on Lahti - the business city, joka vedettiin nopeasti julkisuudesta sen jälkeen, kun sitä oli jonkin aikaa naurettu. Kiinnostavin on puolestaan sodanjälkeinen kulttuurikaupunkiajatus. Tavoitteena oli tuottaa taidemuseo, konserttitalo, teatteri- ja kirjastotalo sekä runsaasti julkista taidetta kaupunkiin, jonka asukkaista poikkeuksellisen suuri osa, noin puolet työskenteli teollisuuden palveluksessa ja jonka koulutustaso oli keskimääräistä paljon alhaisempi. Hanke tuotti joitakin tiloja, mutta kulttuurikaupunkia se ei Lahdesta tehnyt.

Kulttuurikaupunki-imago on noussut vasta viime vuosina, Lahden taitavan orkesterin hankkiman maineen kintereillä. Vuonna 2000 valmistunut Sibeliustalo on kerännyt kuuluisuutta ennen kaikkea orkesterin myötä, mutta myös arkkitehtuurillaan. Talo on osa Lahden uutta, teollisuudelta vapautunutta ranta-aluetta, josta on tullut huippusuosittu lahtelaisten keskuudessa. Tästä katsotaankin Lahden uuden arkkitehtuuribuumin alkavan.

Lahden kaupungin ja Puu kulttuurissa ry:n tavoitteena on toteuttaa Lahteen, Sibeliustalon ympäristöön arkkitehtuuripuisto, joka koostuu Spirit of Nature -palkittujen eli kansainvälisesti merkittävien, puuta innovatiivisesti käyttävien suunnittelijoiden töistä. Tarkoituksena on rakentaa pienimuotoisia puuteoksia, joita voisi luonnehtia veistosten ja talojen välimuodoksi, taideteoksiksi, joilla on käyttöfunktio.

Puistoaloite tuli lahtelaiselta arkkitehdilta Markku Viitasalolta, joka halusi tuoda Lahden uuden kehittyvän yliopistokeskuksen ympäristötutkijoiden abstraktit tutkimusvälineet ja -tulokset konkreettisiksi ja kaupunkilaisten arkimaailmaan istuviksi: ekologien tutkimuspaikat voivat olla myös lahtelaisten levähdyspaikkoja. Tavoitteena oli niin ikään jatkaa Sibeliustalon puuprojektia.

Nyt on meneillään kolme työtä. Gert Wingårdhin kollegansa Renzo Pianon, ensimmäisen Spirit of Nature -palkinnon saajan kunniaksi suunnittelemaa Piano-paviljonkia aletaan rakentaa. Toisen voittajan, Kengo Kuman valotaideteos-taksikatoksen harjakaisia juhlittiin vastikään. Kolmas, Richard Leplastrierin Sibeliustalolle johdattava liikenteenjakaja on vielä paperilla.

Lahtea pidetään kaupunkina, jolla ei ole kaupunkirakenteellista identiteettiä, puhumattakaan kaupunkitaiteellisista meriiteistä. Lahti on tutkija Antti Kariston mukaan kaupunki vailla ominaisuuksia, paikka, jolla ei ole vakiintuneiden instituutioiden symboleja eikä ajallisia tai paikallisia koordinaatteja. Nyt pitäisi luoda omaperäistä arkkitehtuuria kaupungissa, jossa sitä monen mielestä ei ole juuri ollut ja jossa sitä aina on ennemminkin tehty tilantarpeesta kuin estetiikan janosta.

Ehkä arkkitehtuuripuistohankkeen pohja on riittävän vankka ja monitahoinen kantaakseen, ja Lahti tunnetaan jonakin päivänä puuarkkitehtuurikaupunkina. Lahden puuteollisuushistoria on pitkä ja maankuulu. Mahdollisesti myös lahtelainen musiikkielämä ja Sibeliustalo ovat riittävän tunnettuja tarjotakseen tukea puistolle. Ekologinen ajattelutapa alkaa olla suorastaan välttämättömyys, ja ympäristötieteet ovat vahvassa asemassa Lahden yliopistokeskuksessa. Kulttuurin taloudellinen vaihtoarvo alkaa olla päättäjienkin tiedossa. Nämä yhdessä nostakoot Lahden maailmankartalle puuarkkitehtuurin innovaattorina!

(Kuva on otettu arkkitehti Kengo Kuman valoteoksessa)

Sivun alkuun

Kivipihan kaupunkitapahtuma?     Järjestyksessään viidennen kaupunkitutkimus-kolumnin kirjoittaja on kansatieteen dosentti Pia Olsson Helsingin yliopistosta. Hän työskentelee tohtoriassistenttina kansatieteen oppiaineessa ja on mukana Helsingin kaupungin historiaprojektissa. Hän on myös Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran hallituksen varajäsen.

Sain syksyn aluksi kutsun pihajuhlaan. Tiedättehän: haitarimusiikkia, makkaranpaistoa ja virvokkeita. Näitä juhlia ei tosin järjestetty maaseudun tai pientaloalueen puutarhamaisissa olosuhteissa, vaan Helsingin ydinkeskustassa. Yrjönkadun ja Eerikinkadun kulmassa - pienenpienellä kivipihalla - haluttiin juhlistaa asunto-osakeyhtiö Harjulan piharemonttia ja samalla talon satavuotista historiaa. Yhtiöön olin tutustunut, kun yli kymmenen vuotta sitten kirjoitin osana pro gradu -työtäni sen historian. Nyt olin siis itsekin muuttunut pieneksi osaksi yhtiön menneisyyttä ja mukana tilaisuudessa eräänlaisena muistona eletystä.

Piha, jonka käyttö sata vuotta sitten oli muodostunut varsin käytännönläheisten toimintojen ympärille, on 2000-luvun alussa suunniteltu asukkaiden yhteiseksi oleskelutilaksi. Ulkohuoneiden ja pyykkituvan sijasta pihalle houkuttelee nyt oleskeluryhmä viherkasveineen. Juhla siis heijasti ainakin muutosta pienessä osassa kaupunkitilaamme, mutta kertoiko se myös muista muutoksista kaupunkikulttuurissamme?

Kun helsinkiläisiä 1990-luvun lopussa pyydettiin kaupungin historiahanketta varten kirjoittamaan suhteestaan - myös tunteistaan - kotikaupunkiaan kohtaan, toivat monet kertojat positiivisina piirteinä esiin kaupungin tarjoaman anonymiteetin ja vapauden ympäristön kontrollista. Samoin argumentein helsinkiläisyyttä puolustaa myös Anne Helsingin Sanomien Verkkoliitteessä tänä syksynä: "'Kohtelias huomaamattomuus' ja yksityisyys ovat helsinkiläisten suoja ja suurkaupungin suoma mahdollisuus." Paikallisyhteisön puuttuminen kuvataan luontevaksi osaksi kaupunkiasumista, ja yhteisöllisyyden rakentaminen erilaisin tapahtumin on koettu keinotekoiseksi. "Kuka on koskaan nähnyt makkarailtoja Wecksellintiellä? Tai Manskulla?", kysyy eräs muistelija kriittisesti. Häntä olisin tuskin saanut mukaani pihajuhlaan iltaansa viettämään.

Samalla kun muistelijat korostavat kaupunkilaista anonymiteettiä, tuovat he kuitenkin vahvasti esille tunnesiteensä omaan lähiympäristöönsä ja sen arkeen. Fyysinen ympäristö korostuu asukkaiden jäädessä muistojen taustalle. Vaikka naapuruuteen perustuva sosiaalisuus katsotaan kaupunkiin kuulumattomaksi, korostetaan muistoissa oman asuinalueen elämäntapaa ja ympäristön aktiivista hyödyntämistä. Näille muistelijoille helsinkiläisyys on syntynyt omien elämänkokemusten kautta, eikä sen muotoutumiseen haluta ulkoapäin tulevia vaikutteita.

Oliko Harjulan pihajuhlissa sitten kyse yhteisöllisyyden rakentamisesta ja kapinasta kaupungin anonymiteettiä vastaan? Ulkopuolisen on vaikea tulkita yhteisöllisyyden olemassaoloa tai sen vahvuutta. Pihajuhla on kuitenkin helppo nähdä myös pienimuotoisena kaupunkitapahtumana, jossa yhteisöllisyyttä voidaan kokea loppujen lopuksi melko anonyymisti, itsestään paljoakaan paljastamatta. Sosiologi Pasi Mäenpää on analysoinut kirpputorien, Kaivopuiston ja Taiteiden yön tapahtumia katuseurallisuuden ilmentyminä. Hänen mukaansa näissä tapahtumissa kohdataan sattumanvaraisesti jotain tuttua ja itseä lähellä olevaa anonyymin massan keskellä.

Harjulan pihajuhlassa osallistujat eivät olleet massaa, eikä kohtaaminen sattumanvaraista. Kaikille tuttu ja läheinen oli kuitenkin oma lähiympäristö, asuintalo, ja sen pitkä historia. Tätä voitiin kokoontua juhlistamaan kertaluontoisesti pihaseurallisuuden merkeissä. Kaupunki ei lopulta kuitenkaan ole vain tapahtuma, vaan myös koti.

Sivun alkuun

Kaupunki ja tieto   Järjestyksessään kuudennen kaupunkitutkimuskolumnin kirjoittaja on FT Marjaana Niemi Tampereen yliopistolta. Marjaana työskentelee tutkijana Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella. Hän on myös Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran hallituksen jäsen.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa asiantuntijoilla on perinteisesti ollut hyvin merkittävä rooli kaupunkeja rakennettaessa ja kaupunkien palveluja kehitettäessä. Kun tarkastellaan tilannetta 1900-luvun alkupuolella, ero Pohjoismaiden ja esimerkiksi Ison-Britannian välillä oli silmiinpistävän selvä.

Pohjoismaiden kaupungeissa terveyslautakuntaan kuului yleensä itseoikeutetusti useitakin lääkäreitä, kun taas Isossa-Britanniassa lääketieteellinen asiantuntemus saattoi puuttua terveyslautakunnasta kokonaan. Saarivaltakunnan kaupungeissa terveyspolitiikan suunnasta päättivät - toki yhteistyössä kaupunginlääkärin ja muiden kaupungin virkamiesten kanssa - kauppiaat, tehtailijat, lakimiehet ja heidän joukossaan ehkä joku tehdastyöläinen ja "rouvakin". Samanlainen oli tilanne lautakunnissa, jotka vastasivat asemakaavoista ja kaupungin rakentamisesta. Pohjoismaisissa lautakunnissa istui usein vieri vieressä arkkitehteja ja insinöörejä, kun taas Isossa-Britanniassa kokouspöytien ääressä asemakaavoja tarkastelivat usein niin sanotut maallikot.

Pohjoismaissa arvostettiin asiantuntijoita ja heidän tietoaan niin paljon, että asiantuntijat olivat yleensä valmistelemassa, päättämässä ja toteuttamassa uudistuksia. Eikä ollut ollenkaan harvinaista, että yksi ja sama asiantuntija oli kaikissa näissä rooleissa. Britanniassa asiantuntijoiden vaikutusvallan kasvuun suhtauduttiin selvästi epäilevämmin ja sitä jarruteltiin monissa tilanteissa antamalla poliittiselle mandaatille asiantuntijuutta suurempi merkitys. Ero suhtautumisessa asiantuntijuuteen säilyi pohjoismaisen ja brittiläisen päätöksenteon välillä toisen maailmansodan jälkeenkin, vaikkakaan ei yhtä voimakkaana.

Niin asiantuntijat kuin poliitikotkin joutuivat puolustuskannalle toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun vaatimuksia yhteiskunnan ja sen päätöksenteon demokratisoimisesta esitettiin monelta suunnalta. Molemmilla ryhmillä oli nyt tarve osoittaa, että he kuuntelivat myös asukkaita kaupunkia ja sen palveluja suunnitellessaan. Muutoksen tarpeesta oltiin usein samaa mieltä retoriikan tasolla, mutta käytännössä muutokset olivat hyvin vähäisiä ja hitaita.

Kun esimerkiksi Isossa-Britanniassa jälleenrakennettiin kaupunkeja sotaa seuranneina vuosina, suunnitelmia esiteltiin kaupunkilaisille pienoismallien avulla. Tapa, jolla näyttelyt rakennettiin ja jolla ne yleisölle esiteltiin, paljasti kuitenkin niiden tarkoituksen. Pienoismallit tuotiin kaupunkilaisten katsottavaksi, koska haluttiin heidän hyväksyntänsä uudistuksille. Kukaan ei odottanut eikä halunnut kaupunkilaisten tekevän mitään muutosehdotuksia. Jos joku omapäinen kaupunkilainen niitä teki, kukaan ei kuunnellut. Samalla tavoin toimittiin Helsingissä, kun suunniteltiin Puu-Käpylän uudelleenrakentamista 1960-luvulla. Ymmärrettiin, että asukkaiden haastattelu oli tärkeää päätösten legitimoinnin kannalta ja että tällaiset haastattelut vahvistaisivat kuvaa demokratian toimivuudesta. Kukaan päätöksentekijöistä ei kuitenkaan odottanut käpyläläisiltä uusia avauksia keskusteluun.

Nykyisin vuorovaikutus asukkaiden kanssa on virallisesti hyväksytty osaksi kaupunkisuunnittelua ja ainakin joidenkin palvelujen kehittämistä. Esteitä hedelmällisen vuorovaikutuksen tiellä on kuitenkin vielä runsaasti. Monet päätöksentekijät (niin poliitikot kuin asiantuntijatkin) näkevät kaupunkilaisten konsultoinnin edelleen enemmän osana päätösten legitimointiprosessia kuin osana uusien innovatiivisten ratkaisujen hakemista. Monet kaupunkilaiset taas ovat periaatteessa kiinnostuneita vaikuttamisesta, mutta käytännössä heillä ei ole tarpeeksi aikaa eikä energiaa perehtyä asioihin.

On tärkeää muistaa myös se, ettei päätöksentekoon ole yhtä oikeaa ratkaisua. Kuten Doreen Massey on muistuttanut, valta ei aina ole jotain negatiivista. Asiantuntijoiden ja poliitikkojen tiivis yhteistyö ei ole tuottanut pelkästään huonoja tuloksia. Eivätkä kaikki asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia lisänneet uudistukset puolestaan ole olleet menestystarinoita. Kaupunkilaisilla on kuitenkin arvokasta tietoa (eikä pelkästään mielipiteitä) omasta elinympäristöstään ja käyttämistään palveluista. Tämän tiedon käyttäminen jättäminen on silkkaa resurssien tuhlausta.

Sivun alkuun

Townhouse - talo kaupungissa

Eräät 1960-luvun suomalaiset rivitalot muistuttavat
townhouse-rakentamista. Kuva: Leena Markkanen

Asumismuodoista ja asuntotarjonnan monipuolistamisesta käyty keskustelu on ollut viime aikoina jälleen vilkasta. Keskustelu on saanut yhä enemmän laadullisia ja kansainvälisiäkin painotuksia. Asuntopoliitikot, kaupunkisuunnittelijat ja tutkijat ovat kiinnostuneita asuntotarjonnan monipuolistamisesta. Tästä esimerkkinä ovat myös asumisen tutkijakoulut ja monet muut panostukset asumisen kehittämiseen.

Asukkaat ovat kyselytutkimuksissa yleensä tyytyväisiä asuntojensa laatuun. Tämä johtuu siitä, että he ovat realisteja. Asukkaat arvioivat asuntonsa laatua suhteuttamalla arviot tarjontaan ja taloudellisiin resursseihin, joita heillä on käytössään. Hyvätuloisten ja heikompituloisten arviot eivät juuri poikkea toisistaan. Ensiksi mainittujen voisi olettaa asuvan keskimäärin "laadukkaammissa" asunnoissa kuin jälkimmäisten. Tyytyväisyys kertoo siitäkin, että asumisen osalta perusstandardit ovat Suomessa kunnossa. Vain pieni osa ihmisistä kokee suoranaista asumistasoon liittyvää kurjuutta.

Yleisestä tyytyväisyydestä huolimatta asuntotarjontaa kannattaa monipuolistaa. Kyselyillä ei saavuteta koko totuutta. Sekä potentiaalinen kysyntä että paikallinen kysyntä jäävät kyselyissä pimentoon. Varsinkin kerrostalovaltaisten esikaupunkialueiden asuntorakenne on yksipuolinen. Muuttoketjuja tutkittaessa on todettu, että asumisuria pyritään toteuttamaan paikallisesti. Uusien helsinkiläisten asuntoalueiden asukkaista 90 % muuttaa 3-4 kilometrin säteeltä. Sama ilmiö koskee valtakunnallisesti koko uutta tuottajamuotoista asuntokantaa.

Vaikka asumisen tavat ja tyylit ovat kulttuurisidonnaisia, kaupunkisuunnittelun ei tarvitse juuttua toistamaan vain asumisen valtakulttuurisia käytäntöjä. Suunnittelun avulla voidaan luoda mahdollisuuksia uusillekin asumiskulttuurisille ilmiöille. Erilaisia ratkaisuja voidaan osittain jopa "kopioida" muualta ja soveltaa paikallisiin olosuhteisiin. Myös asumispreferenssejä tutkittaessa on havaittu eräänlaisia pioneeriryhmiä, jotka olisivat valmiita kokeilemaan uudentyyppisiä ratkaisuja. He ovat maailmalla liikkuessaan nähneet muitakin asumisen malleja kuin perinteisen omakotitalon, rivitalon ja kerrostalon. Tarjonta luo kysyntää. Ja mitä edelläkävijät tekevät ensin, sitä muut toistavat perässä.

Yksi tutkimisen arvoinen, suomalaisesta tarjonnasta tyystin puuttuva asumismuoto on niin sanottu townhouse. Se voidaan määritellä viereiseen asuntoon kytketyksi, kaksi- tai kolmikerroksiseksi asunnoksi, joka kytkeytymisestään huolimatta sijaitsee omalla tontillaan. Asunnot eivät muodosta taloyhtiöitä. Kukin omistajista hallinnoi omaa asuntoaan, mahdollisesti myös tonttia. Jokaiseen asuntoon johtaa sisäänkäynti kadulta. Yhteistä pihaa ei yleensä ole eikä välttämättä omaakaan. Rajautuessaan fyysisesti suoraan katuun, rakennukset luovat kaupunkimaista ympäristöä. Nämä tekijät erottavat townhouset esimerkiksi perinteisistä yhtiömuotoisista rivitaloista.

Myös townhouse syntyi aikanaan tietynlaiseen kulttuuriin ja vastasi tietynlaisiin sosiaalisiin tarpeisiin. Townhouse ("house in town") oli alkujaan brittiläisen aristokratian, yläluokan asumismuoto. Tämän luokan jäsenillä saattoi kaupunkiasuntonsa lisäksi olla hallussaan useampiakin taloja myös maaseudulla. Ns. sosiaalisen kauden (social season) ajaksi oli kuitenkin välttämätöntä siirtyä kaupunkeihin. Nimenomaan kaupungeissa järjestettiin sosiaalisten kontaktien ylläpidon kannalta tärkeimmät tapahtumat kuten illanvietot ja tanssiaiset. Myöhemmin townhouse "kansanomaistui." Se on nykyään tavallinen asumismuoto Britanniassa, Irlannissa ja Alanko-maissa. Lontoo, Dublin ja Amsterdam ovat esimerkkejä kaupungeista, joissa se on asumismuotona vallitseva.

Britanniasta townhouse siirtyi myös Pohjois-Amerikan itärannikon kaupunkeihin. Yhdysvalloissa käsite liitetään yleisesti erilaisiin kaupunkimaisiin rivi- ja pientaloratkaisuihin. Jopa Pohjolassa, kuten Tukholmassa townhouse -tyyppinen asuminen oli luonteenomaista aina 1800-luvun puoleenväliin saakka. Sittemmin, lähinnä Berliinistä ja Pariisista saapuneet uudet vaikutteet johtivat monikerroksisten kerrostalojen rakentamiseen ja kaupunkien vanha pienimittakaavainen asuntokanta suurelta osin purettiin.

Suomessa kaupungistuminen on tapahtunut myöhään ja heikenneenä. Suomi kaupungistuu kuitenkin edelleen niin fyysisesti kuin sosiokulttuurisesti. Ensimmäiset kaupungeissa varttuneet, kansainvälisesti orientoituneet sukupolvet etsivät tilavaa asumista haluamatta menettää kaupunkielämän attraktiivisia puolia. Nyt townhouse -tyyppisillä ratkaisuilla saattaisi olla maankäytöllinen tilaus etenkin Helsingin seudulla. Sen eri variaatiot voisivat täydentää tiivistyviä, mutta asuntorakenteeltaan yksipuolisia esikaupunkialueita.

Ongelmia voi erilaisten ennakkoluulojen lisäksi nähdä siinä, että rakentajat saadaan innostumaan asuntorakentamisen monipuolistamisesta. Niiden näkökulmasta kysyntää on riittävästi jo nykyisilläkin konsepteilla. Rakentajat toteuttavat sitä, mikä riittävästi käy kaupaksi. Myös rakentamista ohjaava normisto on muotoiltu tukemaan konventionaalista omakotitaloihin, rivitaloihin ja kerrostaloihin perustuvaa rakentamista. Lisäksi vakiintuneet käytännöt kuten tontinluovutusmenettelyt vaikuttavat väistämättä asuntotarjonnan edellytyksiin jo kaavoitusvaiheessa.

Sivun alkuun

Urbaani kiireettömyys

Kiireen keskellä haikailtaessa elämäntavan "vauhdin rajoittamista" on saatettu korostaa, että nykyihmisen pitää muun muassa lähteä kävelylle oppiakseen hitautta. Se on mainittu edulliseksi tavaksi olla yhteydessä muihin ihmisiin, omaan kehoon, luontoon - ja miksei laajemminkin ympäristöön.

Ajatus elämänrytmin hidastamista on tullut hauskalla tavalla eläväksi siirtyessäni työskentelemään pääkaupunkiseudulta Lahteen. Ensimmäisiä havaintojani paikallisesta katukuvasta oli, että jalankulkijat jäävät rauhallisesti odottamaan liikennevalojen vaihtumista ilman, että autojen puuttuessa sännättäisiin heti tien yli. Tämä tuonee esiin jotain paikallisesta kiireettömyydestä ja elämänmenosta ylipäätään.

Katutungoksessa ja suuremmissa kaupungeissa ihmiset "tunneloivat" siirtyessään määrätietoisesti pisteestä toiseen. Onko tällainen liikkumisen tapa ja rytmi levinnyt jo kaupunkikeskustojen ulkopuolellekin? Sauvakävelijät kiitävät paikoin lähes sätkynopeudella. Urbaanimmilla paikoilla kännykät ovat tarjonneet kulkijoille one minute travel bookin, hetken hidasteen. Ruuhka-ajan fanfaarina ovat niin piippaavat liikennevalot kuin matkapuhelinten soittoäänetkin.

Kun rauhallisilla äänillä ja musiikilla on tunnustetusti elvyttävää vaikutusta, ymmärtää miksi luontoääniä, linnun laulua tarjotaan myyntiin asti kuunneltavaksi. Kaipaako kukaan heräävän kaupungin kasvavan liikenteen äänimaisemaa? Vai onko se liiankin tuttua, kun liikenneväylät yltyvät arkiaamuiseen kohinaansa? Mukana kannettavien sähköisten soittopelien, nyttemmin MP3-soitinten omistajat hyödyntävät korkeaa teknologiaa omaan rauhaansa, vaikka usein liitämme rentoutumiseen ajatuksen siitä, että teknologiasta ja sen käytöstä on syytä irtautua. Tuttu havainto on myös, että mitä tärkeämmäksi mukana kannettava teknologia on tullut, sitä näkymättömämmäksi se on käynyt.

Joskus ja paikoin hitaus on legitiimiä tässä kiihtyvätempoisessa ja tehokkuuteen suuntautuvassa yhteiskunnassa. Esimerkiksi autoilun harrastajat saattavat liikkua museoautoilla. Tällöin on sitouduttu vanhaan, nykyistä kömpelömpään tekniikkaan. Tämä on esillä nuorten innostuksessa vanhojen polkupyörien käyttöön tai siinä, että lautapelit, kuten Monopoli, ovat tietokonepelien aikakaudella tulleet uudestaan suosioon sosiaalisena tapahtumana ja markkinoinnin kohteena.

Mutta selkeämmin kaupunkeihin liittyen löytyy myös esimerkkejä tietoisesta vauhdin rajoittamisesta. Tuttuja ovat katujen hidaste-esteet, töyssyt. Ne pakottavat tavoitellusti kuljettajan hidastamaan vauhtiaan. Tähän sisältyy yleisemminkin nyky-yhteiskuntaa ja elämänmenoa kuvaava piirre, meillä on lähes äärettömät tekniset mahdollisuudet voittaa ajan ja tilan rajoituksia, mutta oman ja muiden viihtyvyyden ja turvallisuuden vuoksi joudumme rajoittamaan nopeuttamme ja liikettämme. Tämä vauhdin rajoittamisen trendi on nyttemmin mukana niin matkustamisessa, ajankäytössä, yhteisöllisissä suhteissa kuin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ylipäätään; on vuorotteluvapaata, retriittiä, slow food, jooga, netin suodatinohjelmia.

Ilman saastumisen pakottamana on suurkaupungeissa rajoitettu autoilua kieltämällä se jonakin viikonpäivänä. Autottomia päiviä on harkittu Helsingissäkin, vaikka ei varmaankaan aivan Ateenan tai Milanon tapaan. Täydellinen ajokielto, blocco totale on silti vain jonkinlainen hätäapu, tilapäisratkaisu. Kestävämpi ratkaisu edellyttäisi liikkumiseen, yhdyskuntien rakentamiseen ja elämäntavan muutoksiin liittyvien yhteiskunnallisten ehtojen täyttymistä.

Pari kertaa bussimatkalla Helsingin ja Lahden välillä olen hiljaisuutta ja kiireettömyyden tuntuakin toivoen ollut lähellä huomauttaa kanssamatkustajalleni liian kovaäänisestä kännykkään puhumisesta julkisessa tilassa, mikä paikoin on selvästi tuonut epäviihtyvyyttä arkeemme. Ajatus jäi toteutusta vaille, onneksi tuolloin, sillä harmittavimmissa tapauksissa onkin ollut kyse monologista vieressä istuvalle kanssamatkustajalle - ei kännykkään! Vauhdikasta ja tavoitellusti hitaampaa uutta vuotta 2006!

Sivun alkuun

Kaupunkiympäristöjä kaikille       Vuoden 2006 kolmannen kaupunkitutkimus-kolumnin kirjoittaja on FT Ulla Salmela. Ullan väitöstutkimus käsitteli Otto-Iivari Meurmanin kaavoitustyötä. Hän työskentelee Museo-virastossa kehittämisyksikössä mm. kulttuuri-perinnön saavutettavuuskysymysten parissa ja on myös Suomen Kaupunki-tutkimuksen Seuran hallituksen varajäsen.

Kuva Helsingin Sanomissa viime tammikuussa: pyörätuolissa istuva nainen yrittää turhaan päästä sisään Aleksilla sijaitsevaan liiketilaan. Rakentamisen viesti on hänelle selvä: tila ei ole tarkoitettu neljällä pyörällä liikkuvalle. Jokakesäiset katutyöt vaikeuttavat kaikkien kulkemista kaupungissa, mutta osalle meistä jo pelkästään korkeat katukiveykset tai keskelle jalkakäytävää sijoitetut mainokset ja pyörätelineet voivat olla todellisia liikkumisen esteitä. Tai ajatellaan arkipäiväistä tilannetta: taidetta harrastava isä päättää vanhempainvapaallaan käydä museossa, vaunuissa kulkeva lapsi mukanaan. Vanhassa arvorakennuksessa sijaitseva näyttely kiinnostaisi, mutta sinne johtava komea portaikko estää sisäänpääsyn lastenvaunujen kanssa.

Onneksi kuva ei ole aivan näin synkkä. Arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat ovat heränneet miettimään, kenelle kaupunkeja rakennetaan. Esimerkiksi väestön vanheneminen näkyy jo kaupunkirakentamisessa. Kaikille sopiva suunnittelu, Design for All, valtaa alaa. Design for All -lähestymistapa korostaa sosiaalisesti vastuullista suunnittelua, helppokäyttöisyyttä, osallistumisen yhdenvertaisuutta sekä ympäristön esteettömyyttä. Käsitteenä kymmenisen vuotta vanha Design for All tunnetaan ympäri Eurooppaa.

Kaupunkien pitkässä historiassa tuo kymmenen vuotta on lyhyt - ja erikoinen - jakso. Varhaiset kaupunkiasutukset keskittyivät pitämään ulkopuoliset loitolla, sillä kaupankäynti oli tuonut niihin vaurautta, jota piti suojella. Kulkureittien käyttöä rajoitettiin puolustuksellisista syistä, ja taidokkaimmat rakennukset olivat tarkoituksellisen vaikeakulkuisia. Myöhemmin rakentamisen tekniikoiden ja materiaalien kehityksen myötä liikkuminen kaupungeissa helpottui, ja modernin kaupunkisuunnittelun tuottama kaupunkitila rakentui yhä enemmän erilaisten normien varaan.

Viime vuosina on oivallettu aiempaa kirkkaammin, että kaupunkirakenne voi marginalisoida kokonaisia ihmisryhmiä. Tietoisuus, ja samalla vaatimus, kaikkien yhtäläisistä mahdollisuuksista osallistua kaupunkielämään on voimistunut. Eurooppalaisten kaupunkien verkostoista European Observatory Cities for All edistää kaikille sopivan kaupunkiympäristön suunnittelua ja aihetta koskevaa tiedonvaihtoa. Verkosto ei rajoitu kaupunkitilan kehittämiseen, vaan kattaa myös esimerkiksi erilaisille kaupunkilaisille sopivat tavat välittää kaupungissa toimimista koskevaa tietoa ja palveluita.

Verkostoon kuuluva Helsinki on ottanut tavoitteekseen olla "kaikkien (lue: myös liikuntaesteisten) kaupunki" vuoteen 2011 mennessä. Kaavoituksessa edistetään esimerkiksi katujen ja julkisen liikenteen pysäkki- ja terminaalialueiden helppokulkuisuutta, kaupunkitilan selkeää hahmotettavuutta ja helppoa orientoitumista. Tavoitetta toteuttamaan käynnistettiin vuonna 2002 Helsinki kaikille -projekti, josta vastaa kaupungin rakennusvirasto. Hankkeen koekenttiä ovat mm. katutilaan ja liiketilojen sisäänkäynteihin keskittyvä esteetön Aleksi ja puistoreittejä kehittävä Töölönlahti-osuus.

Helsinki kaikille -projektin tuloksena on jo syntynyt esimerkiksi esteetön leikkipuisto (Ruskeasuon Ratsaspuisto) sekä ikääntyneiden, rollaattoreilla, pyörätuolilla tai muuten tukea tarvitsevien liikkumista sekä heikkonäköisiä ajatellen suunniteltu Suursuonpuiston vanhustenpolku Maunulassa. Esteettömän liikkumisen edistämistapoihin voivat helsinkiläiset tutustua helposti vaikkapa Kampin alueella, jossa helppokulkuisuus on otettu ohjenuoraksi julkisen liikenteen terminaalissa, kauppakeskuksessa, uusissa asuintaloissa ja katualueilla - tosin kauppakeskuksen avajaisviikkojen tungoksessa tuskin kukaan liikkuu täysin esteettä.

Helsinki ei ole tavoitteineen yksin. Vuonna 2004 tehdyssä kyselyssä todettiin, että esteettömyyttä on kartoitettu Suomen kunnissa 1980-luvulta lähtien; selvä nousu osuu kuitenkin viime vuosiin. Kuntien esteettömyysstrategiat ja hankkeet ovat esimerkkejä asennemuutoksesta, joka kaupunkisuunnittelussa on meneillään. Ne eivät kerro vain muutoksista vammaisuutta koskevissa käsityksissä, vaan myös siitä tosiseikasta, että eurooppalaisten kaupunkien väestö vanhenee ennätystahtia. Ramppien, luiskien, kaiteiden ja hissien kysyntä kasvaa moninkertaiseksi. Kaupunkisuunnittelijat joutuvat pohtimaan, miten rakentaa toimivia tulevaisuuden kaupunkeja. Ja kaupunkiympäristöjen suojelijat ovat sen eettisen kysymyksen äärellä, tuleeko historiallisesti arvokkaita ympäristöjä avata yhä useammalle, mihin vetää autenttisuuden ja kulttuuriperinnön käyttäjien tarpeiden rajaa.

Kaupunki ei ole vain tiiltä ja asfalttia, puuta ja puistokäytäviä, vaan se kertoo myös käsityksistämme kaupunkilaisuudesta. Siitä, keiden kaupungissa halutaan liikkuvan ja miten. Kaupunkirakentaminen vaikuttaa siihen, miten kukin kokee kaupunkilaisuutensa ja itsensä. Rampiton ja portaita täynnä oleva kaupunki viestii toivottavista ja ei-toivottavista liikkumistavoista. Alussa kuvattujen kaupunkiympäristöjen viesti on selvä: suosittu liiketila ja arvokas museorakennus on tarkoitettu vain kahdella jalalla kulkeville, ilman apuvälineitä tai lapsitaakkoja saapuville aikuisille. Syy kaupunkitilan toimimattomuuteen löytyy käyttäjästä. Toisenlaiset ajattelumallit ovat kuitenkin vallanneet alaa.

Helsinki kaikille -projekti on yksi esimerkki vammaisuuden sosiaalisen mallin rantautumisesta kaupunkisuunnitteluun. Mallin mukaan yhteiskunta, joka ei kaupunkisuunnittelussa ota huomioon koko väestön tarpeita, "vammauttaa" tietyt ihmiset liikkumisen suhteen. Tämän ajattelutavan mukaan rakentamisen tavat mahdollistavat tai estävät tasa-arvoisen kaupunkitilan käytön. Malli alleviivaa sitä tosiasiaa, että kaupunkisuunnittelu perustuu normeihin ja oletuksiin peruskaupunkilaisesta. Suunnittelu rajaa tilaa, mahdollistaa tiettyjä käyttöjä ja rajoittaa toisia, se suosii tiettyjä käyttäjiä ja sulkee toisia pois. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan rakentamisesta ja materiaalisista rajoista, vaan se miten kaupunkiympäristö on suunniteltu ja rakennettu vaikuttaa myös siihen, mitä ihmiset ajattelevat esimerkiksi toivottavista, "oikeista" liikkumistavoista, siitä mikä on normaalia. Käsitykset ihmiselle tavanomaisesta ja normaalista vaikuttavat kaupunkien suunnitteluun ja toisaalta kaupunkisuunnittelulla vahvistetaan ja muovataan käsityksiä normaaliudesta ja epänormaaliudesta.

Sivun alkuun

Juhlat kaupungissa

Toukokuu tuo meille monta aihetta juhlaan. Vapun jälkeen, 4.-5. toukokuuta, vuorossa ovat Kaupunkitutkimuksen päivät, nyt neljättä kertaa. Tai viidettä, riippuen siitä keneltä kysytään.

Monet meistä, jotka 1990-luvun lopussa olimme järjestämässä suurta International Planning History Societyn kansainvälistä konferenssia elokuulle 2000, muistavat innostuneen yhteistyön yli tieteenalojen rajojen. Konferenssihuuma synnytti sekä ajatuksen monitieteisen Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran perustamisesta että omista, uusinta suomalaista kaupunkitutkimusta käsittelevistä vuotuisista tapaamisista. Koimme tekevämme silloin ensimmäisiä kaupunkitutkimuksen päiviä Suomessa. Seura perustettiin heti mutta päivät saatiin käyntiin vasta muutama vuosi myöhemmin.

Tämänvuotinen teema - muutos, kriisi, poikkeustila - tuntuu olevan mahdollisimman kaukana juhlista. Mitä kaupungeille ovatkaan eri aikoina aiheuttaneet kansainvälinen valtapolitiikka, sodat, pyörremyrskyt, tsunamit, maanvyörymät, tulvat, apartheid, kulttuurinen ja sosiaalinen segregaatio, syrjäytymisen monenlaiset muodot, terroristien operaatiot, maanlaajuisiksi levinneet lähiömellakat, ympäristöuhat, teollisen rakenteen perustavat muutokset, tehtaiden lopettamiset ja poliittiset kumoukset?

Myöskään nopea taloudellinen kasvu ja siihen usein liittynyt kiivas kaupungistumisprosessi eivät ole olleet ongelmattomia. Muutoksen hallinta edellyttää vahvaa ymmärrystä keinoista ja kykyä niiden käyttöön, mihin kaikki muutostilanteet eivät välttämättä tarjoa mahdollisuuksia. Mutta yhteiskunnallinen muutos voi alkaa näennäisesti pienistä asioista ja kasvaa voimaksi, joka siirtää melkein vuoria, kuten muistan kokeneeni Pariisin kevään 1968 tapahtumat ja niiden Suomeenkin ulottuneet vaikutukset. Silloin kaupunki oli myös paikkana tapahtumien fokuksessa.

Kaupungeissa on kyse muutosprosesseista, on aina ollut. Siinä mielessä ne ovat keskellä elämää. Muutokseen sisältyy haaste uudelleenajattelun välttämättömyydestä. Mutta siihen sisältyy myös lupaus: mahdollisuus tehdä kaupungista parempi paikka toimia ja elää yhdessä. Tässä kaupunkitutkimuksella on oma tehtävänsä.

Juhlat merkitsevät eräänlaista suvantopaikkaa elämän vuolaassa muutosten virrassa. Tarvitsemme tilaisuuksia pohtia menneisyyttä ja asettaa uusia paaluja tulevaisuudelle. Mitä tutkijat voivat tuoda juhliin kaupungissa? Historiallista perspektiiviä, kuvia menneiden aikojen toisenlaisesta todellisuudesta ja kadonneista maailmoista. Oman ajan tapahtumien tarkkaa havainnointia, muutosprosessien sijoittamista laajempiin kulttuurisiin ja historiallisiin yhteyksiinsä, yhteiskuntapolitiikan kriittistä arviointia. Visioita paremmasta tulevaisuudesta, vaihtoehtojen vertailua, uusien tutkimusnäkökulmien avaamista niille kentille, jotka avautuvat vakiintuneiden tieteenalojen väliselle ei-kenenkään-maalle. Näistä toukokuun Kaupunkitutkimuksen päivilläkin keskustellaan. Tervetuloa juhliin.

Laura Kolbe jätti maaliskuun vuosikokouksessa monivuotisesta puheenjohtajuudesta luopuessaan vahvan perinnön uudelle hallitukselle ja minulle Kaupunkitutkimuksen seuran uutena puheenjohtajana. Lauran aikana seura on toiminut aktiivisesti monin eri tavoin. Kaupunkitutkimuksen päivät on vakiinnuttanut paikkansa tärkeänä ja odotettuna keskustelufoorumina, joka tuo yhteen sekä tutkimusten tekijöitä että niiden käyttäjiä, eri yhteisöissä toimivia, kaupunkitutkimuksesta kiinnostuneita ihmisiä. Kuin pisteenä i:n päälle Tieteellisten seurain valtuuskunta hyväksyi seuramme jäsenekseen muutama päivä ennen Lauran puheenjohtajakauden päättymistä.

Kiitän seuran hallituksen puolesta ja omasta puolestani Lauraa lämpimästi näistä yhteisistä inspiroivista vuosista kaupunkitutkimuksen ja urbaanien elämänarvojen hyväksi. Yhteistyömme jatkuu uusilta näköalapaikoilta.

Sivun alkuun

Green Space

Viisi vuotta sitten Eduskunnan tutkijoiden ja kansanedustajien seura TUTKAS järjesti seminaarin otsikolla Vihreä kaupunki. Tässä tilaisuudessa todettiin että voimassa oleva maankäyttö- ja rakennuslaki perustuvat kestävän kehityksen periaatteelle Sen mukaan kaikilla kuntalaisilla on oikeus mahdollisimman monipuoliseen, terveelliseen, esteettiseen ja elämykselliseen ympäristöön. Laissa on nostettu esiin luonnon monimuotoisuuden ja muiden luontoarvojen säilyttäminen.

Ensimmäisestä pykälässä lain yleiseksi tavoitteeksi määritellään edellytyksien luominen hyvälle elinympäristölle sekä ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävän kehityksen edistäminen.

Tänään ekologinen osa jää käytännössä syrjään taloudellisuusnäkökulman tieltä. Tuossa tilaisuudessa esitettiin kansanedustajien suulla strategisen viheralueohjelman perustamista., sillä tiivistetyn ja yhä tiivistyvän yhdyskuntarakenteen ja riittävien viheralueiden välille ei tahdo löytyä tasapainoa. Tällöin tilaisuudessa ehdotettiin myös ekologisten polkujen rakentamista. Mutta sellainenhan oli Helsingin keskuspuistosuunnitelma, joka oli innovatiivinen aikanaan. Alue joka varattiin virkistyskäyttöön jo vuonna 1908 ja johon on liitetty urheilullisia toimintoja. Historiasta löytyy viisautta ja malleja, joita tämän päivän suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden on syytä kunnioittaa.

1990-luvulla ympäristöpsykologian tutkijat ovat lähestyneet kaupunkien asukkaita ja kysyneet asukkaiden mielipaikkoja. Kaikilla tutkituilla alueilla asuinalueen mielipaikka oli jokin puisto, metsikkö, ranta tai ulkoilupolku, toisin sanoen kaupungin sisäinen luonto, vesi ja viheralue. Mielipaikassa käynti helpotti stressiä, pahaa oloa ja päänsärkyä. Melulle haettiin vastapainoa luontoympäristöistä.

Professori Peter Clarkin Lontoon, Tukholman, Helsingin ja Pietarin viheralueita koskeva tutkimus syntyi oikeaan aikaan. ”The European City and Green Space. London, Stockholm, Helsinki and St Petersburg 1850-2000” on monitieteinen teos ja siinä käsitelty aikajänne on pitkä. Kirjasta käy ilmi miten samanlaisia elementtejä kaipuuta luontoon esiintyy tutkituissa kaupungeissa ja kuitenkin miten toisenlainen on suomalaisten ja ruotsalaisten luontosuhde verrattuna Lontoossa asuvaan. On pitkä matka kaupunkien vartioiduista puistoista pohjoismaiseen joka miehen oikeuden sisältävään metsään. Suomeen tullessaan Peter Clark kohtasi ulkomaalaisia ihmetyttävän suomalasien luontosuhteen: ihmiset katoavat viikonloppuina kesämökeille, lähtevät veneillä saarille ja luodoille. Miksi. Esimerkiksi Helsinki on täynnä kauniita puistoja ja luonnonmetsää löytyy keskuspuistosta Selitys saattaa löytyä mainitsemastani erityislaatuisesta suhteesta metsään ja rakentamattomaan ympäristöön ja kaupungistumisen nuoruuteen.

Enin osa Helsingin asukkaista oli tutkimusajanjaksolla muualla syntyneitä. Varsinaiset kaupunkilaissukupolvet ovat syntyneet vasta itse asiassa 1960-luvulla.

Ympäristöhistorialliset teemat ajankohtaistuivat 1990-luvulla. Luonnonkatastrofit, tulvat, hirmumyrskyt ja maanjäristykset osoittivat luonnon voiman, jonka edessä ihmisen olo oli voimaton. Miten näistä oli selvitty siivitti tutkimusta eteenpäin. Historiasta olikin käyttöä tänä päivää ja suuntaa tulevaisuuteen. Ympäristöongelmat kuten Silent Spring – teoksessa esitettiin eivät tunteneet rajoja. Lapissa satoi mustaa lunta ja saastepilvet kulkivat satojen kilometrien päähän.

Peterin Clarkin tutkimusryhmä oli 2000-luvun alussa valmis vastaamaan uusiin haasteisiin historiantutkimuksen keinoin. Vihreä kaupunki ei ole koskaan ollut staattinen tila, vaan ainaisessa muutoksessa. Kirjassa kysytään, kuinka viheralueita ja puistoja on suunniteltu ja muokattu. Aluksi mallia on otettu toinen toisilta. Uusia innovaatioita ja hyviä käytäntöjä on seurattu kaikissa tutkituissa kaupungeissa aktiivisesti – kuuluihan se arkkitehdin ja kaupunginpuutarhurin ammattitaitoon. ja ideat ovat levinnet pienellä viiveellä Lontoosta ja Tukholmasta Helsinkiin useimmiten henkilökohtaisten havaintojen kautta, opintomatkoilla, kongresseissa ja näyttelyissä . Esplanadi sai kaktusistutukset Ruotsin mallin mukaan ja Kaisaniemen puiston lammikko katosi geometristen puistosuunnitelmien myötä, joihin vaikutti pyrkimys luoda villistä luonnosta järjestetty kokonaisuus.

Viheralueiden, puistojen ja puutarhojen suunnittelussa on kysymys siitä, mitä arvostetaan asuinympäristössä, minkälaista virkistystä puistoista ja puutarhoista odotetaan sekä kenelle puistoja ja viheralueita suunnitellaan ja minkälaisia toimintoja varten.

1900-luvun alussa Euroopan suurkaupungeissa kohdattiin kasautuvia ongelmia, jotka oli ratkaistava energiakysymykset, ratkaistava liikenne ongelmia, eliminoitava pölyhaittoja autoistumisen ja liikenteen kasvun myötä. Eliminoitava taudinpesäkkeitä. Ratkaisu oli paluu luontoon, joka omistaa maata ei tee vallankumousta. Työnteko koulupuutarhoissa oli hyvää kasvatusta ja liittyi kansakunnan rakentamisprojektiin terveen nuorison avulla. Siirtolapuutarhoja rakennettiin ja 4 H kerhot alkoivat toimintansa.

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa syntyi monia uusia innovaatioita, joita sovellettiin Suomeen. Esimerkkinä Saarisen Munkkiniemi-Haaga ja SuurHelsinki suunnitelma, jossa voi aistia eurooppalaisten metropolien hengen.

Ebeneser Howardin Puutarhakaupunkimalli löysi toteutuksensa Kulosaaressa ja uudet mallit sovellettiin nopeasti Suomeen. Innovaatioiden nopeasta leviämisestä ovat siirtolapuutarhat erityinen esimerkki.

Yhteistä kirjan artikkeleille on läpitunkeva taistelu tilasta, joka on koventunut kaikissa kaupungeissa asutuksen tiivistyessä. Vastakkain ovat suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden näkemys hyvästä kaupungista tai elinympäristöstä ja asukkaiden odotukset. Onnellisuus saavutetaan kun odotusten ja reaalisen todellisuuden välinen ero ei kasva liian suureksi. eli kun asukkaille jätetään se pihapuu, puistikko tai luontopolku. Jo 1980-luvun alussa Kaarina Helakisa esitti teoksessa Elli velli karamelli hellyttävän kuvaukset Elllin taistelusta kiipeilypuunsa säilyttämiseksi. Hattu, Kettu kermalettua, tehtailijaa vastaan. Taistelua pihapuista on Helsingissä käyty Käpylässä 1960-luvulla sekä Ruoholahden villojen säilyttämisen yhteydessä 1980-luvulla.

Liikenneväylät ovat pahimmillaan tuhonneet laajoja miljöitä kuten Lontoossa ja Tukholmassa ja autoille on uhrattu arvokkaita ympäristöjä. Puiston puiden kaatamista perustellaan edelleen niin että ne saattavat kaatua autojen päälle.

Kirjassa taistellaan. Vastakkain ovat olleet : Suunnittelijat – asukkaat, Moderni, rationaalinen – Vanha, epämukava, Luonnonpuistot – istutetut puistot, Puistot – urheilukentät, ja kysymme kuka voitti. Joutomaat, rakentamisalue reservit on otettu käyttöön, satama-alueet ja rantavyöhykkeet valloitetaan. Näyttää siltä kuin sittenkin 1990-luvun trendeistä huolimatta taloudellisesti, ei ekologisesti kestävä kehitys on voittamassa. Uusia suuria kaupunkipuistoalueita ei Ruotsin mallin mukaan ole syntynyt 2000 luvulla , sillä seudullinen yhteistyö on tässäkin ongelma. Helsingin lähikunnat kilpailevat nekin asukkaista ja työpaikoista. Toimiessani seutukaavoituksessa nuoruudessani joku laski, että vielä 1970-luvulla kaikki suomalaiset olisivat mahtuneet asumaan 500 neliömetrin tonteille silloisen Uudenmaan läänin alueelle omakotitaloihinsa. Kirjasta voi löytää sen, miten pienet sittenkin ovat olleet yksityisten ihmisten vaikutusmahdollisuudet byrokratian ja rakennusliikkeiden maailmamassa. Taistelutanner supistuu taisteluun kiipeilypuun tai metsikön puolesta.

Sivun alkuun

Vuoden 2006 kuudennen kaupunkitutkimuskolumnin kirjoittaja on seuran sihteeri, FM Samu Nyström. Hän on Helsingin yliopiston historian laitoksen jatko-opiskelija ja valmistelee väitöskirjaa aiheesta ”Pääkaupunki kriisissä, Helsingin ja helsinkiläisten selviytymisstrategiat 1914-1920”

Uusi Helsinki, Uudet helsinkiläiset, Uusi historia

Muutin perheineni puolitoista vuotta sitten Arabianrantaan. Lukemattomat tunnit uuden kaupunginosan leikkipaikoilla ja hiekkalaatikoilla on avannut historiantutkijalle täysin uusia maanläheisiä näkökulmia kaupunkihistoriaan.

Arabianranta on pääosin rakennettu Arabian tehtaiden taakse kasatulle täyttömaalle, joten alue on historiallisessa mielessä neitseellinen. Toisin kuin naapurissa Toukolassa tai Koskelassa, ei alueella ole aikaisemmin ollut keskiaikaista kylää tai tilaa, joiden synnystä lähtien niiden asukkaat ovat olleet määrittelemässä alueensa tilaa ja historiaa. Uusien talojen kohdalla on ollut rantakaislikkoa, jonka ohi laivat ovat purjehtineet vanhaan Vantaan Helsinkiin ja jonka reunoilla Arabian tehtaiden työläiset ovat kalastaneet onkineen. Arabianrannassa voi näin tarkastella läheltä uuden kaupunginosan muodostumista, kaupunkihistorian syntyä nollapisteestä.

Alueen virallinen identiteetti on lainattu Arabian tehtaiden perinnöstä, jolloin on voitu näppärästi yhdistää nykyaikaisen kaupunkitilan nimeämisen trendejä: historiaa ja kaupallisuutta. Historiantutkijana hieman harmittaa, ettei vanhan Helsingin perintöä hyödynnetty alueella laajemmin, vaikkakaan alue ei pääosin olekaan kuulunut vanhan Helsingin alueeseen (vanhasta Helsingistä ainoa rakennuttu kohta alueella lienee ollut hirsipuukallio, joka sekin on tosin sijainnut kaupungin ulkopuolella).

Tämän vuoden kaupunkikirjoituspalkinnon voittaneessa artikkelissa Jani Vuolteenaho ja Terhi Ainiala käsittelivät mielenkiintoisesti arjessa käytettyjä urbaaneja paikannimiä ja niiden tutkimisen tarjoamia mahdollisuuksia. Artikkelissaan he toteavat, että ”kaupunkien käyttönimistö on kerroksellinen ja alati uusiutuva kokonaisuus”. Antamalla paikoille omia nimityksiään erilaiset ryhmät pyrkivät määrittelemään ja rajaamaan kaupunkitilaa omista lähtökohdistaan. Näin käytetyt nimitykset vaihtelevat mm. ikäryhmittäin. Myös tässä suhteessa uusi kaupunginosamme on täysin neitseellinen. Koska alueella ei ole omaa menneisyyttä, on toistaiseksi ainoana nimistönä virallinen nimistö.

Naapuripihalla asuva sisarseuramme YSS:n puheenjohtaja Timo Heikkinen nosti esiin lähibaarissamme käydyssä keskustelussa ajatuksen lapsista alueen käyttönimistön määrittelijöinä. Timon ajatus herätti allekirjoittaneen pohtimaan paitsi lapsia asuinalueensa käyttönimistöä määrittelemässä, myös yleisemmin lapsia kaupunkitilan kokijoina.Lasten käyttämä nimistö ja paikat, jotka määritellään, kertovat hyvin, miten erilailla lapset kokevat ja hahmottavat kaupunkitilan.

Nopeasti ajateltuna kyse on yksinkertaisesti siitä, missä kaupunkitiloissa arkinen päivärutiini suoritetaan ja mitkä asiat kyseisessä tilassa herättävät huomiota. Kun aikuisille kaupunkitila hahmottuu esim. liikenneväylien, rakennusten, ravintoloiden ym. kautta, hahmottavat lapset saman tilan esim. kivien, mäkien, puiden ym. kautta. Tätä voi jokainen testata empiirisesti omien muistojensa kautta: mitkä asiat lapsuuden kaupunginosassa tuntuvat tutuilta ja nostavat esiin lapsuuden arkeen (leikkeihin) liittyviä muistoja. Näitä voi sitten verrata asioihin, jotka nousevat esiin myöhemmistä asuinpaikoista. Lyhyt epätieteellinen kysely kaveripiirissä vahvisti olettamustani: lapsuuden kaupunginosasta muistetaan helpommin leikkipaikan kivet tai kiipeilytelineet kuin vaikka talon kivijalassa ollut kahvila. Vaikka vanhemmat viettävätkin paljon aikaa samoilla hiekkalaatikoilla lastensa kanssa, jää heille paremmin mieleen vaikka juuri se kivijalan kahvila tai vaikka naapurin kirjasto. Kun minun ja Timon lapset muistavat myöhemmin Arabianrannasta esim. pihojen erilaiset kiipeilytelineet, me luultavammin muistamme, että yhden talon kivijalassa oli laadukas olutravintola. Samalla lapsilla lienee omat nimityksensä kyseisille kiipeilytelineille ympäristöineen ja meillä aikuisilla kenties lempinimi lähibaarillemme.

Elin lapsuuteni kaupunginosassa, jonka lasten käyttämän perusnimistön ja leikkipaikat olivat jo aiemmat sukupolvet pääosin määritelleet. Näin meidän tehtäväksemme jäi vain nimien vääntäminen oman sukupolvemme kieleen sopiviksi. Arabianrannan lapset pääsevät sen sijaan nimeämään ja määrittelemään alueemme ensimmäisenä polvena. Onkin mielenkiintoista seurata vieressä, miten ja milloin virallinen nimistö alkaa kääntyä lasten arkea ja kieltä paremmin vastaavaksi. Esimerkiksi alueen kolme pihaa, jotka virallisesti on nimetty omaperäisesti hallintomuodon mukaisesti ”yhtenäispiha 1-3” saanevat nopeasti täysin erilaisista lähtökohdista nousevat nimitykset. Lisäväriä prosessille antaa se, että suurin osa alueen suuresta lapsilaumasta on tullut paikalle suoraan synnytyslaitokselta tai hyvin pieninä, jolloin heillä ei ole omia kokemuksia arkinimistön muodostamisesta.

Jäänkin hiekkalaatikon reunalle mielenkiinnolla seuraamaan miten nämä uudet helsinkiläiset synnyttävät ja määrittelevät uutta Helsinkiä ja rakentavat siten kaupunginosansa historiaa alusta alkaen. Ainakin alueen kaupunkikuvaan ja äänimaisemaan kuuluu mielestäni kaksi Helsinkiin keskeisesti kuuluvaa asiaa, jotka yhdistänevät helsinkiläisiä useammassa polvessa: raitiovaunut ja lokit. Aurinkoista ja rentouttavaa kesää kaikille!

Sivun alkuun

Kaupunkikuvia ennen ja jälkeen

Kun Charles Marville tallensi filmille kaupunkikuvia 1860-luvun Pariisista ja Signe Brander 1900-luvun alun Helsingistä, kumpikin dokumentoi muutoksia kaupungin historiatoimikunnan tilauksesta. Tarkoituksena oli osoittaa tuleville sukupolville, millainen oli ollut se kaupunki, joka visioiden toteutuessa jätettäisiin taakse. ”Ennen” ja ”jälkeen” kuvat osoittaisivat, mitä kehitys ja modernisaatio olivat merkinneet kaupunkikuvalle. Keskiaikaisen Pariisin ahtaat kadut korvattiin leveillä bulevardeilla ja Helsingin epäsäännöllisesti rakentuneet reuna-alueet saivat antaa tilaa asemakaavoitetuille kaupunginosille. Suunnittelu tuotti ”jälkeen”-kuvien kaupungin.

Samankaltaisia kuvia olemme viime aikoina saaneet nähdä kotimaisemista, liiankin läheltä. Millainen oli Töölön tavara-asema ”ennen”, 1960-luvulla, Makasiinit ”ennen”, 1990-luvulla, Makasiinit ”ennen”, huhtikuussa 2006? Millainen on sama paikka nyt, elokuussa 2006? Ja ”jälkeen”: Musiikkitalo, kehitystäkö? Kaupunkitutkimuksen päivistä, joilla keskustelimme kaupungin kriiseistä – viime toukokuussa, Makasiinien vappumellakan ja räjähdysmäisen tulipalon välipäivinä – tuli arvaamattoman ajankohtaiset.

Viime vuonna voiton päivänä, 8. toukokuuta, jolloin oli kulunut 60 vuotta Toisen maailmansodan päättymisestä, puhuin Aalborgin yliopistossa siitä, kuinka Euroopassa sodan kauhut olivat vahvistaneet kansalaisten halua jättää taakse kaikki mennyt ja katsoa eteenpäin. Berliinin kortteleista osa oli vuosia sodan jälkeen, vielä 1950-luvullakin, raunioina. Modernistinen arkkitehtuuri ja kaupunkikuva edustivat aikalaisille uskoa parempaan tulevaisuuteen. Sen itsestään selvänä edellytyksenä oli rauhan jatkuminen. Sitä on osaltaan vahvistanut myös Euroopan Unionin perustaminen ja vaiheittainen laajentaminen.

Muutama vuosi sitten katselin innostuneena lehtijutun kuvapareja Beirutin keskeisistä kortteleista sisällissodan tuhojen aikaan ja jälleenrakennuksen tuloksena. Kuvien pohjalta kaupunki näytti selviytyneen jaloilleen onnistuneesti. Tänään meillä on käytettävissä uusia ”jälkeen”-kuvia, jotka muistuttavat ikävällä tavalla ”ennen”-kuvia ennen jälleenrakennusta, ennen lyhytaikaiseksi jäänyttä rauhantilaa.

Beirutin kuvissa minua eivät järkytä niinkään materiaaliset tuhot sellaisinaan. Jos sotakorvauksia, kansainvälisiä avustuksia tai yksityisiä sijoituksia riittää, uudet liiketalot ja asuinkorttelit on mahdollista rakentaa nopeasti – edellyttäen, että maahan saadaan rauha. Mutta kun rakennettua kaupunkia hävitetään, tuhotaan samalla ne yhteisöt, jotka ovat kortteleissa eläneet, ja heidän kaupunkiin liittynyt historiansa.

Kaupunkilaisyhteisöjen rikkoutuminen on vaikeasti korjattavissa. Jälleenrakentaminen ei tuo yhteisöjä takaisin. Viipurissakaan eivät sotien tuhoilta jääneet rakennusfragmentit riittäneet säilyttämään viipurilaisuuden kulttuuriperinteitä. Beirutin tapahtumat osoittavat, kuinka hauras on moderni, betonista ja teräksestä rakennettu kaupunkikin, jos se halutaan tuhota. Muutama päivä täsmäohjuksia riitti. Kaupunkilaisten yhteisöt ovat vielä hauraampia: jos yhteisöjen usko tulevaisuuteen tuhoutuu, tuhoutuu kaikki.

Kaupunkitutkimuksen kannalta kaupunkikuvat ennen ja jälkeen ovat myös ongelmallisia. Kriittinen tutkija kysyy: Millä kriteereillä kuvien kohteet on valittu? Keiden todellisuudesta kuvat on pantu kertomaan? Ketkä puhuvat kuvien kautta, keiden intressejä tapahtumien tai paikkojen kuvaus palvelee ja keiden maailmat jäävät kuvien ulkopuolelle? Mistä ei kuvien avulla ole mahdollista puhua?

Rakennettujen kaupunkien tutkimuksessa on kaupunkisuunnittelu ollut itsestään selvä lähtökohta ja tutkimuskohde, jota ennen- ja jälkeen-kuvatkin ovat osaltaan vahvistaneet. Harvemmat tutkijat ovat olleet kiinnostuneita kaupungista ajallisten ja yhteisöllisten kerrostumien kokonaisuutena. Mutta myös silloin ennen- ja jälkeen-kuvilla on käyttöä. Kuvien kriittinen vertailu ei kerro vain siitä, miten kaupunkisuunnittelu usein homogenisoi ympäristöjä. Jos kuvia lukee tarkasti, ne kertovat myös siitä, miten moninaisin muodoin yhteisöt elävät kaupunkiaan – ennen ja jälkeen.

Sivun alkuun

Kenen kaupunkitutkimusta?

Vaikka yksikään tieteenala ei tohdi lukea kaupunkitutkimusta yksinoikeudekseen, tieteidenvälinen keskustelu on kaupunkitutkijoidenkin kesken usein vaikeaa. Omasta koulutusperinteestä kasvavaa tutkimusta on luontevaa moittia ja kiittää selkeistä syistä, mutta vieraasta tiede- tai koulukunnasta nousevaa tutkimusta voi olla hankala ymmärtää.

Joskus lähinaapurikin tuntuu tutkimuksessaan ohittavan juuri ne kaupungin ominaisuudet tai ulottuvuudet, jotka minä hänen tehtävänasettelunsa mukaan luulin kirjasta löytäväni.

Koin tämän hämmästyttävän vahvasti kirjoittaessani 1980-luvulla ars Suomen taide -sarjaan artikkelia maamme rakentamisesta 1920- ja 30-luvulla. Selailin yliopiston kirjastossa metritolkulla kaupunkien, pitäjien ja teollisuusyritysten historiikkeja. Löysin tietenkin loputtomasti kiinnostavia asioita, mutta aina ei kaupunki tai kunta isossakaan kirjassa hahmottunut lainkaan paikkana - siinä mielessä kuin minä sitä etsin, fyysisenä todellisuutena, jolla on ajan myötä muuttuva visuaalinen hahmo.

Joillakin paikallishistorian kirjoittajilla oli tutkimustyössään ollut mielessä myös se, miltä paikka näyttää, useimmille tutkimuskohde oli ensisijaisesti asiakirjoista löydettyjen kunnallisten päätösten ohjaamaa toimintaa, jonka tulokset olivat erilaisia instituutioita ja yhteisöjä. Luulen, että ymmärsin vasta silloin, miten vahvasti humanistinen tutkimustyö on ankkuroitu tutkijan persoonallisuuteen. Yhdelle maailma hahmottuu ensisijaisesti näköaistin kautta, toiselle se on ennen muuta ihmisten verkostoja ja toimintaa - ja tässä puhun vain taide- ja muista historioitsijoista. Enempiä kaupunkitutkimuksen näkökulmia en tässä edes yritä tavoittaa.

Vaikka kaupunkitutkimuksesta on tuon jälkeen keskusteltu paljon ja viisaasti ja kaikki tuntuvat vannovan monen tieteen nimiin, erilaisten teorioiden ja näkökulmien yhteensovittamisesta on kasvanut aika vähän aidosti monitieteistä tai tieteidenvälistä uutta kaupunkitutkimusta. Meillä on kaikilla omat kaupunkimme, joita haluamme tutkia.

Mieke Bal on tavoittanut suorasukaisesti tieteidenvälisen keskustelun ongelmia kirjassaan Travelling Concepts in the Humanities. A Rough Guide (University of Toronto Press 2002). Hän kirjoittaa haluavansa auttaa tutkijoita siirtymään "sameasta monitieteisyydestä produktiiviseen tieteidenvälisyyteen". Bal lähtee siitä, että käsitteet eivät koskaan ole yksinkertaisesti deskriptiivisiä, vaan ne ovat aina myös ohjelmaa rakentavia ja normatiivisia. Balin mukaan tieteidenväliset keskustelut eivät onnistu siksi, että kukin pitää kiinni omista käsitteistään ikäänkuin ne olisivat itsestään selvyyksiä. Käsitteiden avaaminen yhteiseen keskusteluun on vaikeaa siksi, että niiden varaan on jokaisen määritelmän mukaan rakennettu niin paljon.

Yllättävästi Bal jopa puolustaa omissa rajoissaan pysyttelevää monotieteistä tutkimusta. Selkeät rajat ovat tutkimuksen kannalta hedelmällisempiä kuin pinnallisen monitieteisyyden aiheuttama käsitteiden laimentuminen, joka johtaa vain yleiseen epämääräisyyteen.

Kaupunkitutkimuksen seura on jo ansiokkaasti herätellyt Suomessa tieteidenvälistä keskustelua, mutta tekemistä riittää. Uusi kaksiportainen tutkintomalli antaa maisteriohjelmien puitteissa yliopistoille periaatteessa tärkeän mahdollisuuden tieteiden väliseen yhteistyöhön. Kaupunkitutkimukseen on houkuttelevaa luonnostella vaikka kuinka monenlaisia monitieteisiä maisteriohjelmia. Käytännössä ongelmaksi voi tässäkin kohtaa muodostua resurssien puute. Kovin monenlaisia opinto-ohjelmia eivät yhdet ja samat professorit pysty yhtä aikaa hoitamaan. Toivotaan kuitenkin parasta. Tässä voisi olla ainutlaatuinen mahdollisuus.

Sivun alkuun

Yhdyskuntasuunnittelun tutkimuksen dikotomioiden tuolle puolen?

Oulussa järjestetään elokuussa 2007 yhdyskuntasuunnittelun yhteispohjoismainen tutkijasymposiumi ”Beyond Dichotomies”. Tarkoituksena on koota yhteen tutkijoita, jotka pyrkivät ylittämään suunnittelututkimuksen hedelmättömiä tai vanhentuneiksi käyneitä käsitteellisiä vastakkainasetteluja.

Keskeinen dikotomia yhdyskuntasuunnittelun tutkimuksen ”paradigmojen” välillä liittyy vastakkainasetteluun habermasilaisen konsensus-orientoituneen kommunikatiivisen suunnittelun teorian ja foucault’laisen konfliktiorientoituneen teorian kanssa. Jälkimoderni nojautuminen yhteiseen transsendenttiin elämismaailmaan konsensuaalisten suunnittelupäätösten perustalla on joutunut tekemään tilaa konstruktionistiselle käsitykselle alakulttuurien ja yhteisöjen vakaumuksellisesta erillisyydestä, jolloin suunnittelussa korostuu näiden välisten konfliktien käsittely. Toisaalta viime aikoina on ilmaantunut myös suunnitteluteoreetikoita, jotka pyrkivät ylittämään konsensus/konflikti-dikotomian. Näihin lukeutuu Jean Hillier, jonka ’agonistisen suunnittelun’ teoriaan sisältyy habermasilainen normatiivisuus, mutta myös foucault’lainen konfliktisuuden hyväksyminen realiteettina.

Habermas/Foucault-vastakkainasetteluun liittyvät myös tutkimusmetodologiset dikotomiat teoria- ja empirialähtöisen tutkimuksen sekä yleistävän ja case-tutkimuksen välillä. Bent Flyvbjergin viitoittama tiheä empiirinen case-tutkimus on ollut tervetullut vastareaktio käytännöstä vieraantuneelle habermasilaiselle teoreettis-ideologiselle tutkimukselle. Mutta mikä on tällöin case-tutkimusten yleinen merkitys empiiriselle suunnittelututkimukselle? ’Froneettisen tutkimuksen’ käsitteellään Flyvbjerg pyrkii formuloimaan suunnittelun case-tutkimuksen ohjelmaksi, jossa juuri tunnollisen ja yksityiskohtaisen tapauksiin pureutumisen kautta voidaan suunnittelukäytäntöjä niihin liittyvine ajattelu- ja toimintatapoineen ja valtasuhteineen tehdä ylipäätään ymmärrettäviksi. Samaan tavoitteeseen pyrkii myös ”suunnittelutarinoita” (practice stories) aineistonaan käyttävä tutkimus.

Samalla, kun tällainen laadullisiin menetelmiin nojaava empiirinen tutkimus on yleistymässä, edellytykset määrällisen tutkimuksen tekemiseen paranevat koko ajan, erityisesti paikkatietoaineistojen osalta. Euroopan tasolla aluerakenteiden vertailutietokantoja on koottu ESPON-ohjelman (European Spatial Planning Observation Network) puitteissa ja kotimaassakin yhdyskunta- ja aluerakenteen paikkatietojärjestelmät ovat kansainvälistä kärkeä, joskin käyttöoikeudet näihin ovat olleet rajoitettuja. Vastakkainasettelu laadullisen ja määrällisen tutkimuksen välillä tehdään usein ideologisin perustein, jolloin torjutaan mahdollisuus näiden tutkimusotteiden rinnasteiselle hyödyntämiselle samassa tutkimushankkeessa. Kuten Pertti Töttö on selkiyttänyt, laadullisessa ja määrällisessä tutkimuksessa on kyse erityyppisistä tutkimusmenetelmistä, joiden avulla vastataan erityyppisiin tutkimuskysymyksiin. Poikkitieteisissä yhdyskuntasuunnittelun tutkimushankkeissa relevantit tutkimusongelmat usein sisältävät sekä määrällisin menetelmin että laadullisin menetelmin selvitettäviä tutkimuskysymyksiä. Yksioikoisen laadullinen/määrällinen-dikotomian sijaan on silloin tarpeellista kehittää metodologiaa, jolla laadulliset ja määrälliset tutkimusotteet saadaan mielekkäällä tavalla vuoropuheluun ja täydentämään toisiaan.

Globaalitalous ja uusi teknologia niihin liittyvine yhteiskunnallisine rakennemuutoksineen edellyttävät osaltaan dikotomioiden – kuten globaali/lokaali, kaupunki/maaseutu, paikka/verkosto, kasvun/supistumisen suunnittelu – uudelleenarviointia, kun pyrimme ottamaan käsitteellisesti haltuun käynnissä olevia murroksia kaupunki- ja aluerakenteissa. Oulun symposiumiin odotetaan uusia avauksia myös näiden osalta.

Sivun alkuun

Where in the capital is the proper location for the National Art Museum?

This is not a question from the 19th century, because in Europe there are still nations who have only recently solved the problem. You may pardon the Estonians for being such a small and retarded nation that they opened their first special building for National Art Museum - Kumu in 2006. It is designed by Finnish architect Pekka Vapaavuori, who won the competition in 1994.

The museum is located behind the historic park Kadriorg on the edge of the limestone plateau. When the Tallinn Estonian Museum started in 1919, the empty Kadriorg baroque palace, commissioned by Peter the Great (1718) as a summer residence in newly conquered territory, was a proper location. In 1929 Estonian State kicked the museum out because the palace was needed for the residence of the President. There were held even two competitions for the new building of Art Museum (1933 and 1937, the latter attracted Alvar Aalto to participate) in the centre of Tallinn, but the Soviet occupation stopped the plans. After the WWII when there was no president in Estonia the palace was returned to State Art Museum. As the Estonian artists created more and more art and the collections grew the pressure to build the new museum strengthened.

The art museum people dreamed about the new monument in the park, in the vicinity of the Kadriorg palace, meant for the exhibiting of the European and Russian art collections. At the 1994 competition it was allowed to place the museum in or outside of the park. The jurors correctly found that there is no space in the park and they chose an entry where museum was placed behind the park on the upper plateau on a totally unplanned area. In 1994 Estonia had recently regained its independence and in the post-communist shock, there was no building activity in Tallinn and there was a vacuum in urban planning, museum people did not yet know anything about marketing of museums.

The construction of museum did not start for several years because the neo-liberal governments considered it unnecessary. For Estonians discovering eagerly the capitalist world, it was not a new thing to experience. It took time for the newborn state to become enough prosperous for the construction of an art museum. At the same time all the criticism about the location and about the design had been subjected to the self-censorship. If you say something critical the government would never give the money for museum the critics had been warned for years.

If not earlier then now when the museum has worked almost for a year it is the proper time to analyze the advantages and shortcomings of the old decision about the location of the museum. It works perfectly for those who come with families to spend a Sunday in the large park including a visit to the Kumu. Isn’t it quite a narrow sector of all visits? From Kadriorg tramway terminal it is a 10-minute walk to the museum. It may happen that once you have arrived to the museum you do not have any more energy to go around. Is it necessary to make visiting art museum always so festive and time consuming, a lot of people would be thankful for the possibility to step by. If art has been marginalised in contemporary world should we support this process by sending Estonian art to the periphery of Tallinn.

The centre of Tallinn is not tightly built up. Obviously not any more but in 1990s there were several state owned empty lots available. There are more and more voices saying that only from shopping centres and glass boxes for offices and hotels you wouldn’t create attractive urban space in the centre of Tallinn. Wouldn’t Kumu have been a good complement in there?

Nearby Kumu starts Lasnamäe, the largest Soviet prefab housing district in Tallinn, partly a Russian speaking population’s ghetto. If Kumu was not let into the central Tallinn or into the park of Kadriorg, why not use it for the monumental beginning of Lasnamäe. Somehow it should be integrated to the rest of Tallinn. But like Pekka Vapaavuori recently confessed me commissioners refused any contacts towards Lasnamäe.

The completion of Kumu has been a big effort for a small country but the unused urban possibilities shadow the joy.

Sivun alkuun

Muistan Venetsian

Olin joulukuussa Venetsiassa sen yliopiston kutsumana puhumassa kaupunkihistorian kirjoittamisesta, mikä tarjosi tilaisuuden pysähtyä arvioimaan eurooppalaista kaupunkikulttuuria toisesta horisontista. Vaikka olen ollut kaupungissa kolmasti aikaisemminkin, viimeksi vain kaksi vuotta sitten marraskuussa, tämänkertainen kokemus oli pysäyttävä.

Venetsia lienee yksi niistä paikoista, jotka herättävät romanttisia mielleyhtymiä: koristeellinen arkkitehtuuri, katujen salaperäinen verkosto, veden heijastumat kanavissa. Jotkut ehkä muistavat muitakin tunnelmia Hannu Raittilan Finlandia-palkinnon saaneesta Canal Grande-kirjasta. Todellinen Venetsia ei tarjoa romantiikkaa, ellei matkusta sopivassa seurassa (eikä siihen silloin enää Venetsiaa tarvita), mutta avaa kysymyksiä siitä, mitä kansainvälisestä brändistä voi kaupungeille seurata ja mitä rakennettujen kaupunkien suojelun pitäisi tarkoittaa.

Sain koulussa 1960-luvulla lukea Portian roolin Shakespearen näytelmässä Venetsian kauppias, jonka olen aina mielessäni liittänyt paikan erityiseen ilmapiiriin. Jo silloin näytelmän tapahtumien ympärille kietoutunut 1600-luvun alun kaupunki tuntui elävämmältä kuin se kulissimainen Venetsia, joka matkailijoille suunnatuista kuvista ja filmeistä välittyi. Ensimmäisiin kokemuksiini kaupungista elokuussa 1975 sisältyivät hienot vesibussimatkat isäni kanssa telakka- ja teollisuusalueiden kautta; gondoleista emme kumpikaan olleet kiinnostuneita. Vielä 1950-luvun alussa kaupungissa asui yli 170 000 asukasta, tänään vain runsaat 60 000.

Nyt saattoi helposti havaita, että kaupungin elinkeinorakenne oli muuttunut. Siitä oli tehty eräänlainen Disneyland, jossa amerikkalaiset ja japanilaiset (miksei eurooppalaisetkin) turistit saattavat tuntea olonsa kotoisaksi, mutta josta oikea elämä on kadonnut. Jo korttelin päässä pääreiteiltä monet rakennukset näyttivät autioilta tai asuttuinakin uskomattoman huonokuntoisilta. Huoneistoja myydään korkeaan hintaan ulkomaalaisille, joilla ei ole aikomustakaan asua siellä kuin kuukauden tai kaksi vuodessa. Kun pysyvää asiakaskuntaa ei synny, lähipalvelut katoavat.

Niin kauan kuin muistan, on sanottu, että Venetsia vajoaa, että se tuhoutuu uppoamalla vähitellen mereen. Ajatuksena on, että sen pelastaminen edellyttää teknisiä toimenpiteitä ja – tietysti – rahaa korjauksiin. Joulukuinen kokemukseni kaupungista viittaa pikemminkin siihen, että Venetsia kuolee, koska sen urbaania elämää ylläpitävä yhteisö on kuihtumassa tai jo hävitetty. Tekninen tuhoutuminen on vain tämän seuraus, eivätkä tekniset operaatiot muuta tilannetta ellei taloudellisiin ja sosiaalisiin perussyihin puututa.

Venetsian valinta UNESCOn Maailmanperintökohteiden luetteloon vuonna 1987 sai laajan kannatuksen. Suojelun tarvetta kukaan ei kiistänyt, ja valinnan kautta oli saatavissa lisää kansainvälisiä panostuksia. Mutta mihin kaupunkisuojelu on kohdistunut? Esimerkiksi: rakenteisiin, perustuksiin, teknisiin järjestelmiin, rakennusmateriaaleihin; käyttötarkoituksiin ja taloudellisuuteen; julkisivuihin ja kaupunkikuvaan. Jo rakennustekninen tehtävä on valtava. Kaupunkilaisyhteisöjä ei kuitenkaan suojella, ja keinot vaikuttaa suojelulla yhteiskunnallisiin prosesseihin ovat minimaalisia. Tuskin sitä on edes asetettu tavoitteeksi.

Paikka on kansainvälisesti tunnetuimpia kaupunkeja, monien ehdoton matkakohde. Kun teollisuuden rakennemuutos johti tehtaiden lakkauttamisiin tai siirtoihin 1970-luvulta alkaen, muutos uhkasi myös Venetsiaa. Aluksi massaturismin nopea leviäminen varmaan näytti hyvältä keinolta korvata teollisia työpaikkoja ja jatkaa taloudellista kasvua. Mutta kun matkailun pitempiaikaiset syövyttävät vaikutukset alkoivat näkyä, oli jo liian myöhäistä – ainakin Italian kaltaisessa, epävirallisten hallitsemisjärjestelmien maassa. Tässä kehyksessä kaupunkisuojelu vaikuttaa laimealta yritykseltä sulkea silmänsä kansainvälistymisen paikallisilta seurauksilta.

Kaupunkisuojelua on meilläkin. Helsingin empirekortteleiden suojelusta keskusteltiin jo 1930-luvulla, vaikka Valtioneuvosto teki asiasta päätöksen vasta 1952. Rakennuslain muutos 1958 kumosi päätöksen ja siirsi kaupungille vastuun historiallisen kaupunginosan suojelusta asemakaavalla. Erityisesti piti säilyttää rakennusten katujulkisivut. Kun Kaupungintalokorttelia 1960-luvulla uudistettiin, kaupunkikuva säilyi mutta julkisivujen taakse, näkymättömiin, tuli pääosin uudisrakennuksia.

Nyt Pihlajamäen lähiön suojelusta on päätetty suuren yhteisymmärryksen vallitessa. Kaupunkisuojelua ei todellakaan ole liikaa tarjolla. Mutta kysymyksiä suojelu herättää. Mitä silloin suojellaan, kun suojellaan lähiö, esimerkiksi Pihlajamäki? Suojellaanko rakennuksia, kaupunkikuvaa, niiden alkuperäistä ideaa sellaisena kuin arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat sen tarkoittivat? Vaiko kaupunkikuvan nykyisyyttä, sitä miksi se on tullut viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana? Vai sen monikerroksista historiaa? Suojellaanko samalla myös kaupunginosan yhteisöjä, heidän tapojaan elää lähiötä ja niitä merkityksiä, joita he rakennetulle kaupunginosalleen ovat antaneet? Keiden Pihlajamäki on suojelun kohteena?

Muistan Venetsian, mutta en filmien romanttista kaupunkia, vaan paikan, joka käy taistelua kuoleman kanssa. Sielunsa kansainväliselle matkailuteollisuudelle luovuttanut yhteisö ei siitä selviä, vaikka sille yritetään rakennussuojelun rajallisin keinoin antaa tekohengitystä. Helsingin vaatimattomampi mittakaava tekee toivottavasti hallittavaksi sen kaupunkikulttuurin muutoksen, mikä Venetsiassa on jo menetetty.

(16.2.2007)

Vuoden 2007 toisen kaupunkitutkimuskolumnin kirjoittaja on Euroopan historian professori Laura Kolbe, joka on tämän kevään ollut virkavapaalla Uppsalassa Swedish Collegium for Advanced Studiesin vierailevana tutkijana.

Suloisia roskia kaupunki-idyllissä

Tänään vein vanhoja sanomalehtiä kadun varren jätekeräykseen. Uppsalan yliopisto- ja omakotialueella luetut lehdet ja pakkausmateriaalit kootaan kerran kuussa määrättyyn paikkaan, josta ne kollektiivisesti kerätään. Kuvio ilmentää ritualisoitua Ruotsia. Myndighet eli viranomainen on pohtinut asian puolestasi. Järjestelmä toimii kuin kello. Kuun puolessa välissä Huvilatien risteykseen tuodaan siisteissä paperikasseissa 30 päivän aikana kertyneet painotuotteet.

Hämmästyin kasan siisteyttä ja pussukoiden kurinalaista asettelua risteykseen. Koivun juurelle oli tuotu vain noin kymmenkunta ICA- ja Hemköp -paperikassia. Pinon vaatimattomuus pani epäilemään: joko huvila-alueella ei lueta lehtiä tai vaihtoehtoiset jätteenhävitysmetodit on otettu käyttöön!

Paperinkeräys symboloi järjestelmäruotsin sisäistä kauneutta. Se ulottuu myös kaupunkikuvaan. Mutu-tuntumaa tai ei, mutta jossain syvällä ruotsalainen kaupunkisuunnittelija näkee kirkkaammin kokonaisuuden ja tuottaa...niin...sanon suoraan, vaikka tekee kipeää....kauniimpaa, harmonisempaa ympäristöä. Meillä Suomessa palvotaan sankariarkkitehtia ja modernismia. Täällä rakennetaan taajamaa olemassa olevan ehdolla, vakaasti ja vailla arkkitehtihehkutusta. Pakko sanoa: rakennukset ja pihat ovat hyvässä kunnossa, ympäristöt rakkaudella hoidettuja, rakennukset ovat suhteessa toisiinsa, käyvät vuoropuhelua. Syntyy harmonia, illuusio idyllistä, joka viettelee sisäänsä. Se ei sulje pois kerroksisuutta, kulttuurin jatkuvuuden näkymistä kaupunkikuvassa.

Ruotsia on rauhassa rakennettu 200 vuotta. On selvä, että se näkyy ja tuntuu. Missään en ole nähnyt niin kauniita, lämpimiä kaupungin- ja kunnantaloja kuin täällä. Se ovat kuin moderneja kirkkoja kyliensä keskellä, turvallisuuden, valon ja vakauden maamerkkejä. Tukholman uudet alueet ovat komeata, laadukasta kaupunkiarkkitehtuuria. Täällä Uppsalasta löytyy viihtyisiä, vahojen rakennusten sisään ja poikki rakennettuja kauppakujia ja gallerioita. Vanhojen rakennusten entisöinti on kansallinen harrastus jne.

Tukholma on usealle suomalaiselle ensimmäinen kosketus kaupunkikulttuuriin, luokkaretkien ensimmäinen kohde. Se on todellinen eurooppalainen metropoli sekä meidän pääkaupunkimme satojen vuosien ajan. Minun kaupunkikulttuurinen näkemykseni kiteytyi jo 1970-luvulla seuratessani metron eli tunnelabanan rakentamista Tukholma ydinkeskustaan ja sen aiheuttaman kaupunkisaneerauksen seurauksia. Koen Tukholman edelleen toiseksi kotikaupungikseni, Tunnen sen lapsuusvuosien sukulaisvierailuista lähtien.

Sata vuotta sitten suomalaiset arkkitehdit ottivat mallia Ruotsista ja muista pohjoismaista. Sitten suuremmat maat tulivat ja voittivat taistelun huomiosta. Soisin, että meilläkin palattaisiin perusarvoihin: laadukkaan ruotsalaisen kaupunkisuunnitteluosaamisen äärelle. Tässä kisassa maaotteluvoitot ovat 1-0!

(26.3.2007)

Vuoden 2007 kolmannen kaupunkitutkimuskolumnin kirjoittaja on FM Tanja Vahtikari, joka valmistelee väitöskirjaansa Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella aiheesta ”Historiallinen kaupunki ja maailmanperintö”. Tanja Vahtikari on Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran hallituksen jäsen.

    Suomalaisetkin kaupungit löytämässä maailmanperinnön

Vanhan Rauman liittäminen maailmanperintöluetteloon vuonna 1991 ei herättänyt suurempia intohimoja. Kaiken kaikkiaan maailmanperintösopimus oli 1990-luvun alun Suomessa vähän tunnettu. Vanhan Rauman pääsy luetteloon oli raumalaisten puolelta enemmän sattuman sanelemaa kuin tietoisen kaupunkipolitiikan tulos. Nimitykset koordinoitiin keskitetysti Museovirastosta käsin. Eniten asiasta tuntuivat olevan kiinnostuneita porvoolaiset, joiden mielestä valinnan olisi pitänyt osua Vanhaan Porvooseen. Muualta Euroopasta oli jo tuolloin olemassa toisenlaisia esimerkkejä. Esimerkiksi Lyypekin maailmanperintönimitys vuonna 1987 oli seitsemän vuoden aktiivisen kampanjoinnin tulos.

Maailmanperinnöstä on tullut kaupunkien välisen kilpailun väline. Viime vuosina näyttävät suomalaisetkin kaupungit heränneen. Verkkaisen alun jälkeen Raumallakin on alettu hyödyntää asemaa enemmän. Myös Porvoossa toiveet ovat yhä korkealla.

Aktiivisin Suomen kaupungeista maailmanperintölobbauksen alueella on tällä hetkellä Tampere. Tavoite tuodaan julki selkeäsanaisesti luonnoksessa kaupungin arkkitehtuuriohjelmaksi (2007). Tammerkosken ympäristöllä olisi varmasti ansionsa luettelon nykykokonaisuudessa. Alue täydentäisi luettelon noin 230 kaupunkikohdetta, joista suuri osa on ’perinteisiä’ keski- ja eteläeurooppalaisia historiallisia kaupunkeja. Samoin Tammerkoskimiljöö soveltuisi hyvin otsikon ”historiallinen urbaani kulttuurimaisema” alle; termin, joka on maailmanperintökomitean viimeaikaisin käsitteellinen yritys tarttua säilyttämisen ja muutoksen kanssa painiskelevien historiallisten kaupunkien haasteisiin.

Eurooppalaisten kaupunkikohteiden nimitykset maailmanperintöluetteloon, Tampereen niiden joukossa, voi perustellusti asettaa kyseenalaisiksi maailmanperintökomitean viimeaikaisten linjausten valossa. Komitea on toistuvasti toivonut kohde-esitysten uudenlaista kohdentumista niin maantieteellisesti kuin typologisesti. Maailmanperinnön viitekehyksessä Eurooppa on äärimmäisen yliedustettu alue, samoin kaupungit ovat eräs luettelon teemallisesti parhaiten edustetuista kohdetyypeistä. Jos todella ajatellaan luettelon globaalia edustavuutta, tulisi etenkin Länsi-Euroopan valtioiden kokonaan pidättäytyä tekemästä uusia kohde-esityksiä, eikä niiden ainakaan tulisi esittää luetteloon kaupunkikohteita. Kaupunkihistorioitsijana en haluaisi sulkea ovea kategorisesti kaikilta kaupungeilta. Joka tapauksessa komitean ja yhä kasvavan joukon eurooppalaisia kaupunkeja tavoitteet eivät käy yksiin.

Tampereen kohdalla pidän ongelmallisena kuitenkin ennen muuta kaupungissa aikaisemmin (yhä?) vallinneen toimintakulttuurin ja statuksen kantamien arvojen välistä ristiriitaa. Maailmanperintölistaus on ennen muuta suojelulistaus, ei vain tavoiteltava brändi. Auttamatta tulee se vaikutelma, että Tampereella statusta toivotaan nyt, kun kaikki radikaalit toimenpiteet miljöössä on läpiviety ja kiivaimmat kamppailut kaupunkitilasta käyty. Muutos ja jatkuvuus ovat elimellinen osa kaupunkia, myös maailmanperintökaupunkia; Finlaysonin värjäämön purkamista niinkin myöhään kuin vuonna 2004 voi tuskin kukaan kuitenkaan pitää ilmauksena jatkuvuutta ylläpitävästä hienovaraisesta muutoksesta.

Vai olenko omaa kotikaupunkiani kohtaan turhan ankara? Wienin historiallisen keskustan tultua maailmanperintöluetteloon vuonna 2001 toteutui kohteen suojavyöhykkeen tuntumassa pilvenpiirtäjärakentaminen moninaisten tahojen vaikutusyrityksistä huolimatta. Pietarissa puhuttaa öljy-yhtiö Gazpromin 400 metrin korkeuteen kurotteleva pilvenpiirtäjähanke, Istanbulissa useatkin lähestulkoon vastaavan mittakaavan pilvenpiirtäjäsuunnitelmat, Dresdenissä siltahanke.

Ongelmia on muuallakin ja usein paljon monisyisempiä. Siltikään en ole valmis Tampereen maailmanperintönimityksen varauksettomaksi kannattajaksi. Vähintäänkin nyt on oivallinen hetki kriittisesti arvioida kaupungissa (kokonaisuutena, ei pelkästään koskimaiseman osalta) aikaisemmin harjoitettua rakennussuojelua sekä suojelun edellytyksiä tulevaisuudessa. Menneet virheet tulee tunnistaa ja avoimesti tunnustaa, jotta niistä voisi ottaa oppia.

(15.6.2007)

 Puheenjohtajan tervehdys 1/2007

Seurassamme

Sivuillamme on nyt touko-kesäkuussa ollut teknisiä hankaluuksia, joita pahoittelen ja jotka toivottavasti on nyt saatu kuntoon. Toukokuun uutisista kertomatta jäi mm. se, että Kaupunkitutkimuspäivien osallistujamäärä ylitti tänäkin vuonna kaksisataa. Palaute on ollut positiivista. Syksyn suunnitelmiimme palaan elokuussa.

Olemme saaneet uuden taloudenhoitajan ja sihteerin. Uusi taloudenhoitaja on hallituksen piiristä: Katri Lento, joka valmistelee väitöskirjaa kaupunkiluonnosta. Sihteeriksi hallitus valitsi Katri Korolainen-Virkajärven, joka on erityisesti kaupunkihistoriasta kiinnostunut historian opiskelija. Kiitän omasta puolestani ja hallituksen puolesta Seuran edellistä taloudenhoitajaa Tuija Mikkosta ja sihteeriä Samu Nyströmiä heidän monivuotisesta innostuksestaan ja työstään Seuran hyväksi. Samu jatkaa hallituksessa, eikä kumpikaan ei ole jättämässä kaupunkitutkimusta.

Kaupunkikylpyjä

Vierailin vastikään Norrköpingissä ja Rotterdamissa. Kokouksen tai konferenssin tiivis ohjelma harvoin sallii laajempia tutkimusretkiä, mutta kaupunkitutkija voi aina nauttia eräänlaisesta kaupunkikylvystä, lyhyestä uppoutumisesta vieraaseen urbaaniin elämään sisäpiiritiedon antamalla varmuudella.  

Kummankin teollisuuskaupungin historiassa vedellä on ollut elintärkeä rooli. Norrköping on Ruotsin Tampere ja Manchester, tekstiili- ja paperiteollisuuden keskus, jonka pitkää kukoistusta etenevä globalisaatio alkoi leikata jo 1950-luvulla kun tehtaat yksi toisensa jälkeen jouduttiin kannattamattomina lopettamaan. Rotterdam on Euroopan (ja maailman) johtava tavarasatama, jonka keskustan korttelit saksalaiset pommittivat toukokuussa 1940 maan tasalle. Sataman tulevaisuutta uhkasi vakavasti siirtyminen perinteisestä rahtauksesta konttikuljetuksiin 1960-luvulta alkaen.

Vaikka molemmissa raitiovaunut jatkavat urbaaneja perinteitä, keskustamiljööt eroavat toisistaan kuin päivä ja yö. Vanhat, uusiin käyttöihin muunnetut teollisuusrakennukset antavat Norrköpingin keskustalle ainutkertaisen hienon tunnelman. Rotterdamin ytimessä on pommitetun alueen tilalle rakennettu moderni Lijnbaan, kaksikerroksisten rakennusten reunustama tapiolamainen kävelykeskusta, monen 1960-luvun eurooppalaisen ostoskeskuksen esikuva. Sen ympärillä on liukkaiden liikekolossien homogeeninen maisema, jonka kuvasta ei ole tunnistettavissa kaupunkia, maata eikä maanosaakaan, ei edes kulloistakaan yhtiötä.

Lyhyen vierailun perusteella ei tietenkään voi tehdä suuria yleistyksiä (tai voi, mutta ehkä ei pitäisi). Sekä Rotterdam että Norrköping kertovat jotain yhteisöjensä arvoista. Miten pitäisi suhtautua ranta-alueisiin? Kun Helsingissä kaupunki suunnittelee suurta uudisrakennusta, hotellia, Taivallahteen Hietaniemen hautausmaan juureen ja keskelle pienimittakaavaista merimaisemaa, ei voi kuin ihmetellä, miksi haavoittuva paikka halutaan ehdoin tahdoin tuhota lopullisesti. Pöyristyttävää markkinavetoista uutta arkkitehtuuria – esimerkiksi sellaista kuin havainnekuvissa – Taivallahden miljöö ei tule kestämään. Sen sijaan Sörnäisten Kalasataman alueella tai Jätkäsaaren uudessa kaupunginosassa hotelli monipuolistaisi oivallisesti toimintoja samaan tapaan kuin Warranttimakasiiniin rakennettu hotelli Katajanokalla.

Kokemukseni herättävät taas kysymyksen, mikä historiallisissa ympäristöissä on tärkeää ja mitä arvoja uusin arkkitehtuuri tuo kaupunkikuvaan. Rotterdamissa viimeisimpien kansainvälisen arkkitehtuurin pintamuotien hallitsema kaupunkikuva valuu heti mielestä. Myös vanhoilta satamatoiminnoilta vapautuneista alueista on tehty latteinta urbaania maisemaa ilman omaa identiteettiä. Kansainvälisten yritysten kannalta miljöö onkin yhdentekevä, kunhan tekniikka toimii.

Norrköpingissä historia elää. Virran ja rakennusten läheistä suhdetta on varjeltu, ja uudisrakennukset limittyvät haavoittuvimpaan historiallisia kerrostumia sisältävään ympäristöön. Keskusta houkuttelee puoleensa myös yhteisöjä ja yrityksiä muualta. Kaupunkisuunnittelu on onnistunut: kaupunkilaiset rakastavat veden ääreen muotoutunutta maisemaansa. Historia antaa identiteetin myös tulevaisuuden rakentamiseksi.

Anja Kervanto Nevanlinna

(14.6.2007)

FT, KTM Tuija Mikkonen työskentelee tutkijana Museoviraston Vaasan toimistossa vastuualueenaan rakennettu kulttuuriympäristö ja kulttuurimaisema. Tuija Mikkonen toimi Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran taloudenhoitajana vuosina 2000-2006.

Rakennetun ympäristön maltillinen  muutos

Rakennettu kulttuuriympäristömme muuttuu jatkuvasti, mutta onko meillä nyt korkeasuhdanteen ja rakennusbuumin aikana malttia pohtia, minkälaista tulevaisuuden kaupunkiympäristöä rakennamme ja kenen ehdoilla sen teemme?

Maankäyttö- ja rakennuslain ”tavoitteena on järjestää alueiden käyttö ja rakentaminen niin, että siinä luodaan edellytykset hyvälle elinympäristölle sekä edistetään ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä.” Museoviranomaisia ja muita kulttuuriperinnön puolestapuhujia ja lain toteuttajia pidetään kuitenkin kehityksen jarruina. Nykyihminen viettää valtaosan elämästään rakennusten sisällä ja niiden välittömässä läheisyydessä; ne ovat irrottamaton osa jokaisen ihmisen elämää. Rakennettu ympäristö muodostaa meille tärkeitä ankkuripaikkoja omaan elämäämme ja lähiyhteisömme tapahtumiin. Rakennuksiin ja kulttuuriympäristöön kiinnittyvät muistot rakentavat identiteettiämme, jonka avulla asetumme yhteisöön ja yhteiskuntaan. Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, millaiseksi rakennettu ympäristö muotoutuu.  

Sortavalassa kävellessäni takerrun omituisella tavalla tuttuun ja turvalliseen kaupunkiympäristöön. Minulla ei ole henkilökohtaisia muistoja tai edes suvun välityksellä kantautuvia kiinnekohtia toista maailmansotaa edeltävään kaupunkiin. Kuitenkin jo ensi käynnillä muutama vuosi sitten tuntui Sortavalassa olevan jotain kovin tuttua. Toki kaupunki on muuttunut sotaa edeltävistä ajoista, mutta ollessaan neuvostoaikana syrjäinen pikkukaupunki ei siihen myöskään panostettu erityisen paljon. Suomalainen rakennuskanta oli sangen hyvää ja käyttökelpoista. Niinpä rakennukset ja kaupunkirakenne säilyivät. Taloja vähän muutettiin, korjailtiin ja ympärille ja sekaan rakennettiin uutta, mm. Hrutshovin ajan betonielementtitaloja. Kuitenkin kaiken muutoksen keskeltä ja sangen erilaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista huolimatta kaupungista huokuu suomalainen henki. Sinne on mukava palata kerta toisensa jälkeen. Samanlaisia tuntemuksia voi kokea muissakin entisissä suomalaiskaupungeissa, jotka eivät ole kohdanneet meikäläisen tehokkaan yhteiskunnan muutosvimmaa.

Rakennetun kulttuuriympäristön maltillinen muutos voisi löytyä jostain näiden kahden – prinsessa ruususen unen ja vimmatun muutoksen – välistä. Purkaminen ja vanhojen rakennusten korvaaminen uudella ei monessakaan tapauksessa ole ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti tai kulttuurisesti perusteltavissa. Uuden rakentaminen on kuitenkin helppoa verrattuna korjaamiseen. Vanhoja rakennuksia harkiten uusin tarkoituksiin muunnettaessa voidaan kuitenkin luoda mielenkiintoisia, tavallisuudesta poikkeavia ja inspiroivia tiloja niin asuin- kuin liike- tai toimistokäyttöönkin. Samoja ominaisuuksia on vaikea luontevasti luoda uutta rakentamalla. Luonnollinen patina ja historiallinen syvyys ainakin puuttuvat. Korjattaessa tarvitaan kuitenkin kekseliäisyyttä mahdollisuuksien löytämiseksi ja joustavuutta kouluoppien soveltamisessa tiukkojen normien puristuksessa. Rakennetun kulttuuriympäristön muutosta emme voi ja tuskin haluammekaan estää, mutta muutoksen tulisi olla maltillista, hallittua, kestävää ja ympäristön laatua parantavaa.

( 25.7.2007)

Puheenjohtajan tervehdys 2/2007

Kesä, keskeneräinen

Kun viettää koko kesän kaupungissa, urbaani maisema tulee toisella tavalla lähelle kuin talvella. Keskeneräisyys on tyypillistä helsinkiläiskesää. Uudisrakennuksen työmaa aloitetaan, jalkakäytävän putkistosuolet avataan näkyville, korjaustyön muovit levitetään julkisivun peitteeksi. Sen jälkeen alkaa työporukan loma, tietysti.

Kesän kävelyillä olen seurannut Eduskuntatalon edustalle avautuvaa maisemaa Helsingin sydämessä. Runsaat kaksi vuotta sitten siinä oli vielä tuttu rakennusryhmä, entinen Töölön tavara-asema. Sen jälkeen on toteutettu valtavia muutoksia. Vanhat rakennukset hävitettiin nopeasti lyhyttä fragmenttia lukuunottamatta, maastoa muokattiin ottamaan vastaan uutta. Viime kuukausina kaupunkikuvassa ei kuitenkaan ole tapahtunut paljoakaan, ei maanpinnan yläpuolella. Voimme vain odottaa uudisrakennuksen etenemistä. Työmaa on keskeneräinen.

Kaupunkilaiselle ei omaksi ympäristöksi lopulta taida riittää menneisyydestään riisuttu maa-alue eikä kuvien ja kirjoitusten visiot joskus mahdollisesti toteutettavasta Musiikkitalosta. Pitkähkön epävarmuuden ja spekuloinnin tilalle olisi hyvä saada konkretiaa, uudisrakentamisen alkaminen tai edes varma tieto sen aikataulusta. Kuvista tulee kaupunkilaiselle todellisuutta vasta sitten, kun hän saa koskettaa Musiikkitalon seiniä, hengittää sitä, rakentaa oman suhteensa siihen, ottaa sen osaksi elämäänsä; pian, toivon.

Vain pari viikkoa ennen Ingmar Bergmanin äskettäistä kuolemaa satuin katsomaan nauhalta TV-version hänen elokuvastaan Fanny ja Alexander. Hollywood-elokuva se ei ole, Bergman ei sellaisia tehnyt. Fannyn ja Alexanderin sadan vuoden takaiset rakennukset olivat paljon enemmän kuin vain tapahtumien kehyksiä. Ne olivat yhteisöjensä kuvia: Uppsalan teatteriyhteisön intensiteetti, piispantalon sisäänpäin kääntynyt tuska, kesäpaikan esille houkuttelemat keveys ja ilo. Bergman kuvasi rakennusten ja elämänmuotojen välisiä yhteyksiä oivaltavasti mutta alleviivaamatta, osin lapsen näkökulmasta mutta vuosikymmenien kokemusten tuomalla ymmärryksellä. Hänen kuvissaan näkyy elämän hauraus ja miltei ihoon kiinni tuleva läheisyys.

Kesä tuo esiin kaupunkilaiselämän ytimen. Oman ympäristön keskeneräisyyttä on mahdollista sietää jonkin aikaa. Keskeneräiset paikat ovat eräänlaisia kaupunkielämän epäjatkuvuuskohtia, joiden toteutusta joutuu pakosta odottamaan. Mutta keskeneräisinäkin ne voivat antaa uskoa jatkuvuuteen, jos horisontista erottaa jotain pysyvämpää.

***

Sivujen päivitysongelmat ovat valitettavasti jatkuneet, mitä pahoittelen. Toivottavasti saamme hankaluudet selvitettyä lähiaikoina.

Ennakkotietoja syksyn ohjelmasta:

* Euroopan rakennusperintöpäivään liittyen on suunnitteilla iltapäiväretki Helsingin seudun urheilupaikkoihin syyskuun alussa (luultavasti n. 7.9. – 9.9.) yhteistyössä rakennussuojelujärjestö ICOMOSin ja Puutarhahistorian seuran kanssa.

* Kaupunkitutkimuksen syyspäivän teemaksi olemme pohtineet mm. historiallisten kontekstien merkitystä kaupunkien identiteetille: kaupunkien paikallishistoriallista tutkimusta tradition luomisena. Ajankohta on vielä avoin.

Mutta eihän kesä ole vielä päättynyt, vaan kesken. Hyvää keskeneräistä loppukesää.

(5.8.2007)

Anja Kervanto Nevanlinna

FM Katri Lento valmistelee väitöskirjaansa kaupunkiluonnon asemasta ja
rooleista Helsingissä 1920-1960 Helsingin yliopiston Historian laitoksella.
Hän on Suomen Kaupunkitutkimusseuran taloudenhoitaja ja hallituksen varajäsen.

Asuako kantakaupungissa, lähiössä vai kehyskunnassa?

Suomen kaupungeissa ja erityisesti pääkaupunkiseudulla on ollut jo pitkään käynnissä suuri muutto kaupunkien rajojen ulkopuolelle kehyskuntiin. Koti on saatava sinne missä riittää tilaa ympärille eikä lähiöilläkään ole enää tarjota toivottua asumisväljyyttä. Suomen Gallupin vähän aikaa sitten teettämän tutkimuksen mukaan puolet pääkaupunkiseudulla asuvista haluaisi ensisijaisesti asua omakotitalossa. Ikäryhmässä 18–34-vuotiaat 60 prosenttia valitsi ihanneasumismuodokseen omakotitalon ja vain eläkeläisten ryhmässä yli puolet valitsi kerrostalon parhaaksi asumismuodoksi.

Jos korvaa sanan omakotialue sanalla maaseutu tai maaseutumainen ympäristö niin nyt käytävä keskustelu muistuttaa 1900-luvun alun reformistien käyttämää retoriikkaa paremman asumisen puolesta. Sata vuotta sitten houkuteltiin kaupungin köyhempää väkeä muuttamaan ulos ahtaista ja epäterveellisistä kaupunkiasunnoistaan asumaan väljästi ja maaseutumaisesti Helsingin rajojen ulkopuolella. Kulosaaren ja Kauniaisten huvilakaupungit taas perustettiin tarjoamaan nousevalle keskiluokalle luonnonläheisempää asumisen mahdollisuutta. Puoli vuosisataa sitten jälleenrakennusvuosina suunniteltiin taas lähiöitä ja niiden puolesta pidettiin palopuheita, joissa luonnonläheisyys ja asumisen väljyys tuotiin taas kerran esille.

Tänä päivänä omakotiasuminen on saavuttanut aseman ns. vehreimpänä vaihtoehtona asumismuodoista käytävissä keskusteluissa. Entisen metsälähiönkin vihreys usein unohtuu vaikka monissa tahallisen väljästi suunnitteluissa lähiöissä viheralueiden pinta-ala on suurempi kuin vieri viereen kaavoitetulla omakotitonteilla.

Onneksi nykykeskustelu kuitenkin eroaa aiempina vuosikymmeninä käytyihin siinä että enää ei uskota tiukasti yhden mallin ylivertaisuuteen vaan kaupunkimaiselle, lähiö- tai maaseutumaiselle asumiselle löytyy kaikille omat puolustajansa. Entisenlainen uhkakuvilla repostelu, jossa kaupunkiasuminen kuvattaisiin terveyttä tai moraalia vaarantavana, nähtäisiin jo ennen kaikkea huvittavana. Yksi argumentti kaupungista poismuuton puolesta on keskusteluissa kuitenkin säilynyt. Lapset tulisi yhä kasvattaa mahdollisemman ei-kaupunkimaisessa ja luonnonläheisessä ympäristössä. Välillä kuulee jopa väitteen maaseudulla kasvamisen ylivertaisuudesta. Silti maaseudun lasten usein kokema yksinäisyys epäilyttää. Maaseudulla kun ei ole ollut vuosikymmeniin takeita ikätoverien seurasta. Haja-asutusseudulla varttumisen voisi kärjistäen nähdä olevan lapsen viihtyvyydelle jopa joissain tapauksissa haitaksi. Silti väljän asumisen paremmuudesta lapselle tuntuu olevan yhtä mieltä myös se vannoutunut kantakaupungissa asuva lapsiperheellinen, joka selittelee tai jopa pahoittelee ratkaisuaan lastensa kannalta.     

Onko lapsen kehitykselle ja onnellisuudelle joku tietty asumismuoto paras?

Itse vietin koko lapsuuteni kantakaupungissa. Tarhaan, kouluun, kauppoihin ja kirjastoon oli lyhyt kävelymatka ja kerrostalon takana alkava kaupunkipuisto korvasi lähimetsän. Yhden kerran muistan selvästi olleeni kateellinen kerrostalolähiössä asuville tuttavaperheen lapsille. Heidän kerrostalopihallaan koko korttelin lapset pelasivat yhdessä pesäpalloa taloyhtiön omalla kentällä. Muutoin olin tyytyväinen ja kun teini-iässä jouduin muuttamaan lähiöön, tuntui se ensimmäisten viikkojen jälkeen elämää ratkaisevasti rajoittavalta. Vasta silloin ymmärsin miten paljon päivittäistä aikaa voi kulua pelkästään matkustamiseen. Toisaalta nuoremmat sisarukseni jotka viettivät samaisessa lähiössä lapsuutensa pitävät sitä yhä parhaimpana mahdollisena paikkana.

Lapselle asumismuodolla ei tunnu olevan niin väliä kunhan tietyt perusedellytykset kuten asuinalueen suhteellinen rauhallisuus ja edes kohtuulliset leikkimahdollisuudet muiden lasten kanssa täyttyvät. >Myöhemmin omat lapsuuden maisemat ovat usein kuitenkin ne parhaimmat. Oma piha kuten maallemuuttokin ovat melkein aina aikuisten kaupunkilaisten haaveita. Kaipuu luonnonläheiseen asumiseen on ainakin omalla kohdallani lisääntynyt iän myötä. Toisaalta jos on niin onnekas, että on mahdollisuus säännölliseen mökkielämään, voi miettiä oman pihan tarpeellisuutta päivittäisessä arjessa. Talvella kun oma piha kuuleman mukaan tarjoaa lähinnä lumitöitä. 

(5.9.2007)>

Puheenjohtajan tervehdys 3/2007

Unelmat toteutuvat

Euroopassa aikajakso 1940-50-luvuilta 1970-luvun alkupuolelle oli suuren optimismin aikaa. Talouskasvu oli huimaavaa − Ranskassa puhuttiin kultaisista vuosista ja Italiassa talousihmeestä − ja teollisen tuotannon tarpeisiin kehitetyt rationalisoinnin tavoitteet ja menetelmät ulotettiin yhteiskunnan muillekin toimintakentille. Kansallismielisyys, joka oli 1930-luvulla saanut kannatusta mutta johtanut katastrofiin, haluttiin korvata universaaleimmilla arvoilla, jotka ylittäisivät kansakuntien ja kulttuuripiirien rajat.

Pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta tuli lännessä tavoiteltu yhteiskuntamalli samalla kun itäeurooppalaiset ottivat Baltian maiden erityiset sosialismin variaatiot esikuvikseen. Kylmän sodan poliittinen vastakkainasettelu suosi läntisten ja itäisten yhteiskuntien eroavuuksien korostamista, mutta yhtäläisyyksiäkin esiintyi. Molemmissa esimerkiksi moderni arkkitehtuuri nähtiin yhtenä keinona tehdä unelmista totta.

Standardisointi ja siihen liittynyt kustannusten leikkaus teki mahdolliseksi tuottaa suuria määriä teknisesti korkeatasoisia rakennuksia ja tuotteita nopealla aikataululla yhä uusien asukasjoukkojen ja liikeyritysten ulottuville. Modernismi tarkoitti teknologista edistystä, taloudellisen kasvun tuomaa turvallista tulevaisuutta, suhteellista poliittista vakautta ja yhteiskunnallista tasa-arvoa: asioita, jotka kuuluvat eurooppalaisuuden ytimeen. Modernista arkkitehtuurista tuli aikalaisille myös symboli yhdessä rakennetusta hyvästä yhteiskunnasta.  

Miksi kirjoittaa tästä juuri nyt? Syyni ovat henkilökohtaisia, niitäkin. Monivuotinen ja monitieteinen pohjoismais-balttilainen tutkimusryhmä, jota johdin, on saanut valmiiksi kirjan ”Industry and Modernism. Companies, Architecture, and Identity in the Nordic and Baltic Countries during the High-Industrial Period” (toim. AKN, kust. SKS).

Koska tieteellinen tutkimus ei saa jäädä vain akateemisen maailman yksityiseksi iloksi, tavoittelemme laajempia kansalaispiirejä yhdessä 9 museon kanssa tehdyllä kiertonäyttelyllä ”Dream Factories?”. Näyttely perustuu tutkimusryhmän työhön, mutta lähestyy teemoja eri suunnalta kuin kirja. Näyttelyyn on kustakin maasta valittu yritys tai tuotantoyksikkö ja sen työntekijä, joiden vaiheiden kautta kuvataan sodanjälkeisen Euroopan muutoksia Pohjoismaiden ja Baltian näkökulmasta. Suomalainen yritys on Elanto. Näyttely avataan nyt 11.10. Kööpenhaminan Arbejdermuseetissa. Ensi vuonna se ehtii meille: Tampereen Vapriikkiin toukokuussa ja Helsingin Kaupunginmuseoon syyskuussa. Esimakua näyttelystä 8 kielellä: www.dreamfactories.eu  

Modernistinen arkkitehtuuri on aikojen kuluessa herättänyt myös vastustusta, eri syistä. Se, mikä minusta on kiinnostavaa erityisesti 1940- ja 50-lukujen eurooppalaisessa modernismissa, on erilaisten kansalaisryhmien yhteinen innostus tehdä parempaa maailmaa ja vahva usko tavoitteen saavuttamiseen. Keinoista oltiin kyllä monta mieltä eikä jännitteiltä vältytty. Arkkitehtien roolia tässä prosessissa ei ole syytä liioitella, vaikka heidän osallisuutensa sekä uudisrakentamiseen että vanhanaikaisina pidettyjen rakennusten purkamiseen jätti pitkäaikaisia haavoja eurooppalaisiin kaupunkeihin, eikä tämä modernismin perinne ole vieläkään katkennut.

Usko tulevaisuuteen on edelleen välttämätöntä. Mistä unelmista me tänään haluamme tehdä yhdessä todellisuutta?

*

Post festum

Syntymäpäiväonnittelut Lauralle, Seuran edelliselle puheenjohtajalle.

Hänen syyskuisissa juhlissaan esitetty näytelmäni, jonka työnimenä oli urbaanisti ”Keskustaan!”, (ja lopullisena otsikkona Minna Canthilta varastettu ”Hän on Sysmästä” kaksine eli-kehitelmineen), on jälkikäteen herättänyt kysymyksiä näyttelijöistä. Anagrammien taakse piiloutunut ensemble oli:

Elaka Bulor  *  Sonja Ankero eli Onnekas Orja – Arja Kosonen

Tarjoilija  *  Renne Tohola eli Herne Taloon – Tero Halonen

Marcel Proust  *  Magni Keltti eli Nattlig Kemi – Matti Klinge

Konduktööri  *  Etos Konnala eli Askel Natoon – Anton Eskola

Kapteeni Thomas  *  Vesa O. Moppi-Ällikkä eli Keskipäivä Mopolla – Mikko-Olavi Seppälä

Kulttuurilautakunnan puheenjohtaja  *  Ira Astalo eli Airot Alas – Sari Aalto

Ylioppilas  *  Otso Kalanen eli Alaston Kone – Anton Eskola

Uutisankkuri  *  Uno Aitokillinki eli Unionilta Loikki – Ilkka Niiniluoto

Ravintolapäällikkö  *  Annalen Tervavannanjoki eli Kanaverannan Linjanveto – Anja Kervanto Nevanlinna

Kampanjavastaava  *  Tor Niilimato eli Rikoit Lomani – Ilmari Kontio

Dekaani  *  Ali Totonuora eli Tauoton Railo – Arto Aniluoto

Säestäjä  *  O. Monnirekka eli Kirkon Omena – Marko Ikonen

Anagrammit  * Vesa O. Moppi-Ällikkä ja Herne Taloon – Mikko-Olavi Seppälä ja Tero Halonen

*

Ensi-iltoja odotettavissa

Syksyn ohjelmamme Euroopan rakennusperintöpäivään liittyvä retki ”Sisätila ulkotilassa” järjestetään lauantaina 20.10.2007. Ks. Ajankohtaista. (Huomaan ilmoittautumisajan päättyvän tänään, mutta ehkä bussiin mahtuu vielä.) Lisätietoja Riitta Niskaselta (riitta.niskanen(at)koti.fimnet.fi).

Kaupunkitutkimuksen syyspäivästä tullee talvipäivä, koska ajankohta on siirtymässä tammikuun kolmannelle viikolle (toivon), teemana moderni kaupunki sodanjälkeisessä Euroopassa.

Anja Kervanto Nevanlinna

(5.10.2007)  

Liisa Knuuti on tutkija emerita, valtiotieteen lisensiaatti, joka on tutkinut mm. nuorten asumista, kaupunkilaisia elämäntyylejä ja arvomaailmaa.sekä kaupunkitilan muuttumista postmodernissa kaupungissa. Hän on työskennellyt Teknillisen korkeakoulun Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa YTK:ssa ja on Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran perustajajäseniä.

Södermalm, todella urbaani

Miika Nousiainen kertoo ihannoivasti Ruotsista kirjassaan Vadelmavenepakolainen, joskin kirja on täyttä ironiaa. En aio kuitenkaan pyrkiä samaan, mutta minun on pakko kehua Tukholman Södermalmin kaupunginosaa. Asuin Tukholmassa vuosina 2000−2001, josta puolet vietin Östermalmilla ja toisen Söderissä.

Östermalm on tunnetusti yläluokkainen alue, jossa on kalliita asuntoja. Naistenlehtiä lukevat ovat saaneet tietää, että myös kuninkaalliset prinsessat asuvat ja elävät siellä. Meilläkin oli siellä tilapäisesti käytössämme varsin ylellinen asunto kaksine parvekkeineen.

Mutta Östermalm ei ollut elävä kaupunginosa. Ympäristön kadut olivat autioita, eikä sieltä löytynyt juurikaan palveluita sen paremmin kuin kahviloita, ravintoloita tai kauppojakaan. Vain silloin tällöin liikkeellä oli vanhus työntämässä rollaattoria. Putkiremontti pakotti lähtemään nopeasti uuteen asuntoon Söderiin Hornsgatanille.

Söderin kaupunginosa alkaa Slussenilta ja toisessa päässä on Hammarby Sjö. Suuria pääkatuja ovat Hornsgatan ja Götgatan.

Vaikka asuntomme Söderissä oli puolet pienempi kuin Östermalmilla, oli muutto kuitenkin iloinen yllätys. Juuri Söderin kaupunginosassa toteutui se, mitä voi kutsua urbaaniksi. Söderissä oli kerroksellisuutta, vanhat työväen asuinalueet oli kunnostettu ja niihin oli liitetty taulut, joissa vanha historia kerrottiin.

Ulkopuolinenkin pääsi nopeasti selville menneistä ajoista. Vastakohtiakin riitti, ainakin katuyleisössä näkyi väkeä laidasta laitaan. Todella erilaiset yksilöt kohtasivat sattumanvaraisesti ja toistuvasti. Rantojen miehet liikkuivat kaduilla siinä kuin espressobaareihin tulleet jupitkin. Paikalla nähtiin myös lapsiperheitä ja vanhuksia.

Söderin lukuisat puistot keräsivät ihmisiä ja aika lähellä oli Långholmenin uimarantakin, joka tuntui olevan lähiseudun kesäinen olohuone. Söderin kadut olivat tuolloin kokemassa suurta muutosta. Vanhojen sekatavara- ja rautakauppojen tilalle tuli italialaistyylisiä kenkäkauppoja ja muotiputiikkeja. Espressobaarien ja ravintoloiden määrä kasvoi koko ajan.

Oli hauskaa kulkea Söderin kaduilla ja katsella ihmisiä ja ikkunoita. Sieltä sai kupin kahvia tai lounaan mistä vain ja kaupassa pystyi käymään joka päivä kymmeneen asti illalla. Kaupunginosasta löytyi myös moskeija ja Södra stationin postmoderni kortteli.

Kaiken lisäksi talossamme sijaitsi kirjakauppa, jonka eräs tutkija nimesi kolmanneksi paikaksi. Siellä pystyi tapaamaan ihmisiä ja juttelemaan vieraidenkin kanssa. Mainitsematta on vielä Monteliusvägen, joka oli rakennettu kävelytie rinteeseen, sieltä oli näköala yli Riddarfjärdin ja koko Tukholman. Ruotsalaiseen tapaan tien varrella oli pienin välein piknikpöytiä ja -penkkejä.

Söderistä tuli minulle urbaanin esikuva, kaiken kaikkiaan elävä ja monipuolinen kaupunginosa. Sieltä löytyi kaikki se, mitä ihminen tarvitsee elääkseen kaupungissa.

20.11.2007 

Sivun alkuun